Pyyhkeiden merkit

Vaikka meillä jokaisella lapsella on oman värinen pyyhe, niin ihan aina ei kaikki muista omaa väriään. Lapsilla on käytössä myös ns. naulakkokuvat, joista sitten tein jokaiselle myös pyyhemerkit, jotka voi kiinnittää kätevästi pyyhkeen ripustuslenkkiin.

Kuvat pysyvät kätevästi lasten mielessä, kun samat kuvat toistuvat kaikessa: laatikoissa, naulakossa, henkarissa jne.

Joululahjat

Tämän vuoden paketteihin tein lapsille lorupussit ja sinne nipullisen loruja. Perheille lähti perinteiseen malliin sytykkeitä ja kortin virkaa toimitti koristeltu tikkuaski tai tuikkukortti. Mukaan laitoin vielä itsetehtyä sinappia.

Kurkistus tontun puuhiin

  

Koko joulukuun olemme jännityksellä seuranneet mitä meidän tontulle kuuluu. Joka päivä lapset ovat käyneet kurkkimassa tontun ikkunasta ja tarkistaneet mitä tontun pihalla tapahtuu. 

Kuukauden aikana olemme havainneet tontun olevan aikamoisen hajamielinen, kun talossa on milloin mikäkin valo jäänyt sammuttamatta, vaikka ovi on ulkoa säpissä eikä tonttua näy ikkunasta kurkkaamalla. 

Vihdoinkin keskiviikkona sitten näimme tontun olevan vihdoinkin kotosalla ja hääräävän keittiössään. Torstaina näimme tontun olevan syömässä ja perjantaina tonttu oli selkeästi lähdössä jonnekin, kun pulkkaan oli pakattuna reppu. Iltapäivällä sitten pulkka olikin jo hävinnyt samoin kuin sukset pihamaalta. Torpan valotkin oli sammutettuna, vain takassa en oli hiipuva tuli.

Ilmeisesti meidän tonttu oli lähtenyt takaisin Korvatunturille raportoimaan pukille meidän viimeaikaisin puuhia. 

Nyt vaan toivotaan, että tonttu tulee jälleen ensi vuonna meille.

  

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Hyss!

Tänään tonttu oli unohtanut tulet takkaan, kun oli lähtenyt töihinsä. Lisäksi ikkunasta kurkkimalla selvisi, että lattialla on matto rullalla.

Mitä ihmettä se tonttu touhuaa?

Joulun odotusta

Parina jouluna on kova hitti olleet tonttuovet. Itsekin oln miettinyt missä meillä olisi luonteva paikka tonttuovelle, siten että sitä voisi hyödyntää jotenkin joulukalenterin asemasta. Ja vaikka olen jo pari joulun alustaa olen asiaa miettinyt niin enpä vaan ole keksinyt. Tänä syksynä olen katsellut kuvia erilaisista lyhtyihin tehdyistä asetelmista ja siitä se idea sitten jotakin kautta kehkeytyi. 

Kesän aikana meille kotiutui minikasvihuone, jonne syksyn mittaan suunnittelin jotain täytettä. Ja kuten aina, niin toteutus jäi tietysti viimetippaan, joten viikonloppuna kaikki se aika minkä olin kotona käytin kasvihuoneen täytteiden tekemiseen. 

Eilen aamulla sitten ihmettelimme lasten kanssa pientä taloa keskellä lumista maisemaa, kurkimme ikkunasta olisiko talossa asukkaita, ja mietimme voiko siellä olla ketään kun ovikin on ulkopuolelta säpissä.

Viime yön aikana joku on käynyt tekemässä talon pihassa lumitöitä ja onhan  pihaan ilmestynyt myös pieni lumilyhty. Ikkunasta lapset ovat huomanneet, että talossa on lattia, mutta muuta ei ole vielä näkynyt. Ja koska yksi lapsi oli aamulla nähnyt ulkona tontun jälkiä, niin arvelimme tontun käyneen nukkumassa talon lattialla ja nyt olevan taas jo töissään kurkkimassa ikkunoista.

Me siis jatkamme pienen tonttutalomme tarkkailua jouluun saakka, saapa nähdä näemmekö tontun ennen joulua, vai onkohan tonttu niin kiireinen, että ehtii lähteä ennen lasten tuloa.

Tänä(kään) jouluna blogilla ei ole omaa joulukalenteria, mutta yritän muistaa laittaa aina välillä meidän kuvia mitä meidän tonttutalolla tapahtuu.

Somasti Somessa

Sosiaalinen media on nykypäivää, ja jokainen meistä on siihen jollainlailla kytköksissä. Omalla kohdallani Facebook on se media, jota välttelin todella pitkään, mutta lopulta kuitenkin itseni sieltä löysin. Facebookissa on omat hyvät huonot puolensa, ja siellä onkin hyvä muistaa olla varovainen mitä sinne kirjoittelee. 

Henkilökohtainen Facebook-sivuni ammottaa lähes kokonaan tyhjyyttään, ja olenkin niitä ihmisiä, jotka eivät päivittele sivulleen kaikkia asuvalintojaan (siis jos niitä edes olisi) tai näyttäviä kuvia ravintola-annoksista (niitä välillä olisi) saati sitten avautuisin omasta elämästäni sen enempää - jotenkin vaan en koe sitä omakseni. Facessa erilaiset ryhmät sitten ovat minun juttuni, niitä on joka lähtöön liittyen... harrastuksiin, kädentaitoihin, lapsiin, perhepäivähoitoon, varhaiskasvatukseen on osto-, myynti-, vaihto- ja roskalavaryhmiä... 

Meillä on jo aikoja sitten keskusteltu siitä mitä mm. Faceen saa kirjoittaa. Jotenkin tuntuu, että nykypäivänä on vaikeaa ymmärtää, ettei kaikkea voi sinne julkaista. Yksi sellainen asia on tietysti tässä työssä ne asiakkaat ja niiden tunnistaminen. Facessa asiat leviävät hyvin nopeasti halusi sitä tai ei, joten järkevintä on tietysti olla julkaisematta mitään omasta työstään.

Facessa on paljon vertaistukiryhmiä myös perhepäivähoitajille, ja koska niihin kirjoitellaan yleensä omalla nimellä, niin tunnistaminen on kohtuullisen helppoa, ainakin jos nimi on hivenenkin harvinaisempi tai asuinpaikkakunta pieni. Tällaiset ryhmät ovat yleensä myös aika suuria, joten joukkoon mahtuu varmasti myös niitä, jotka eivät aina ole liikkeellä ihan puhtain jauhoin. Väittäisinkin että vaikka ryhmissä on omat sääntönsä ja valvojansa, on valvonta käytännössä aika mahdotonta.

Facebookin sielunelämä on jäänyt itselleni vähän hämärän peittoon. Tällaiset järjestelmäthän keräävät meistä erilaista tietoa, jota sitten käytetään erilaisiin tarkoituksiin. Yksi mielenkiintoinen asian Faceen liittyen on kaveriehdotukset... Millä ihmeen logiikalla Face valitsee ketä ehdotetaan kaveriksi? Usein kavereiksi ehdotettaan kavereiden kavereita tai ihmisiä, joihin on kytkös jotakin kautta, mutta kuka osaa selittää tätä logiikkaa?

Hiljaiseloa

Blogi on veittänyt hiljaiseloa jo jonkin aikaa, mutta se ei tosellakaan tarkoita että meillä olisi ollut jotenkin hyvin rauhallista tai seesteistä ihan täällä meidän omassa arjessa - päinvastoin.

Elämä neljän (viiden) vilkkaan lapsen ja lähes 30kg painavan koiranpennun kanssa elämä ei todellakaan ole rauhallista. Ainoa järkevä ratkaisu meidän yhteiselolle on tällä hetkellä se, että koira viettää aikansa kodinhoito- ja pesuhuoneessa ja lapset sitten täällä muualla. Tästä taas vastaavasti seuraa se, että pentu turhautuu ja kerää ylimääräistä energiaa, joka purkautuu päiväuniaikana siihen, että se tekee kaikki mahdolliset temput saadakseen huomiota. Pennun mielestä lasten lelut ovat huomattavasti mielenkiintoisempia kuin omat, joten niillä pitää yrittää leikkiä sitten kun vapaus koitaa lasten nukkuessa.

Lasten uniaika on ollut sitä aikaa, jolloin olen pystynyt kirjoittamaan blogia, mutta nyt se sitten on jäänyt vähemmälle, kun päiväunien ajan viihdytän lähinnä sähköjänistä muistuttavaa koiraa. Toiveissa on, että tämäkin asia korjaantuisi ajan kuluessa.

Koiran lisäksi ryhmässä olevat lapset ovat ihan omaa luokkaansa: yksi kuvittelee huutamalla selvittävänsä asiat, toinen vetkuttaa, josko sitten ei tarvitsisi tehdä itse, kolmas on kuninkaallinen, jota ei tavallisten ihmisten asiat paljon paina, kunhan vaan itsellä on kaikki mitä haluaa ja loput sitten ovat vaihtelevasti näitä kaikkia. Ryhmän tämän hetken positiivisin puoli taitaa olla se, ettei meillä ainakaan ole tylsää eikä koskaan kahta samanlaista päivää eletä peräkkäin.

Tänä syksynä meidän viikkorutiineihin on tullut aika tiukasti kerhopäivä, jolloin järjestämme pääsääntöisesti omatoimisesti viisivuotiaille omaa ryhmätoimintaa ja samalla pienemmät pääsevät leikkimään sisäleikkejä. Ihan kivaa vaihtelua sadeilmalle ja kurahousuille. Kurakamppeita onkin sitten tarvittu koko ajan ja jatkuvasti. Tänään yksi lapsista ihmetteli, mistä saavin pohjalle oikein tulee hiekka, no sitä sitten ihmeteltiin oikein urakalla ennenkuin lopulta päästiin yhteiseen tulokseen: Hiekka on peräisin ulkoa, ajatella!

Isänpäivä ehti olla ja mennä. Onnistuneesti unohdin kuvata meidän isäpäiväaskartelutkin. Korteiksi teimme hiiret  jotka avautuivat sydämiksi. Sisälle kirjoitettiin asioita isästä. Lahjan virkaa toimittivat tällä kertaan pienet lasten koristamat pahvilaatikot, joiden sisälle kirjoitettiin pieniä paperilappuja, joissa luki mitä lapset haluavat tehdä yhdessä isän kanssa.

Eiköhän tämä tästä. Kohta alkavat jouluvalmistelut ja jännittävä joulun odotus.

?

"Pitää olla täysin varma, että pph on todella hyvä ennen kuin sinne uskaltaa lapsensa laittaa. Jos ei ole kuullut suositukia muilta, eikä tunne itse kyseistä henkilöä, niin en veisi."

 "Siellä ne pienet istuu vaunussa koko aamupäivän ja mahdollisesti itkevät ja nämä (3kpl) hoitajat eivät korvaansa letkauta, koska eivät varmaan jaksaneet sylissäkään pitää."

 "Ja mistä sen nyt sitten tietää millainen se hoitaja on kun ethän sinä sitä päivää seuraa siellä hoitajan kotona."

" Perhepäivähoitajalle en kyllä antais koskaan lastani, olen sitä mieltä että siellä ei ole kukaan vahtimassa jos hoitaja sekoais tai on muuten vain ilkeä huonona päivänä."

 "Se on iso kriteeri ainakin mulle että on muitakin aikuisia ja näin ollen sana kiertäis jos jotain tapahtuis,mutta perhepvähoitajan kotona et sitten tiedäkkään mitä vois tapahtua"

" Perhepäivähoidossa minua epäilyttäisi kovasti, osuuko lapselleni osaava ja lapsen kanssa hyvät kemiat omaava hoitaja. Perhepäivähoidossa lapsen on tultava toimeen hoitajansa kanssa, koska muita vaihtoehtoja (toisia aikuisia) ei ole."

" Toisaalta perhepäivähoidossa ongelmana on myös hoitajan/tai hänen perheenjäsenensä sairaspäivät, jolloin lapselle täytyy järjestää varahoitopaikka tai kunta sen järjestää, mutta paikka on lapselle vieras."

" Olen seurannut näitä tätejä joiden päivä koostuu siitä että raahataan kakaroita pitkin raittia sekä juorutaan muiden hoitsujen kanssa."

" perhepäivähoidossa kukaan ei näe, jos hoitaja huudattaa tai ei vaihda vaippaa tm."

"Minun lapseni täyttää 10kk.laitoin tarhaan.siellä ei tarvitse pelätä että jätetäänkö pinna sänkyyn huutaan tai jotain muuta.siellä lapset oppii leikkimään erilaisia leikkejä ja kehittyy,oppii itse tekemään myös asioita.ulkoillaan säännöllisesti ja muutenkin on rytmi ja ohjelma puoli järkätty."

" puistossa käyneenä kuin perhepäivähoitajat huomasin että ovat kovia juoruamaan ja arvostelemaan toisten ratkaisuja.Kukaan ei pyyhkinyt räkää tai korjannut silmillä ollutta pipoa(siinähän sai tunnin tai pari lähes sokkona olla)."

" kukaan ei valvo hoitajan tekemistä päiväaikaan, eikä pieni lapsi välttämättä osaa luotettavasti kertoa epäkohdista tai kurjasta kohtelusta."

"Perhepäivähoitaja voi vaikka pakottaa lapset olemaan hiljaa hiiskumatta koko päivän, kun hoitajan vuorotyössä käyvä mies nukkuu päivät, ja muutenkin ainoana aikuisena tyrkyttää lapsille vaikka mitä ideologiaa."

"Perhepäivähoitajissa on paljon ammattitaidotonta, syrjäytynyttäkin porukkaa."

"Koskaan et kuitenkaan voi tietää, mitä päivän aikana oikeasti on tapahtunut."

"Sitä riskiä en enää aio ottaa, että lapseni joutuvat jonkun työhönsä leipiintyneen kärttyisän hoitajan armoille."

"varahoitaja on peestä, töykeä, ei kuuntele mitä lapsella on asiaa, tyttöni oli yks päivä ollut samassa vaipassa koko päivän!!!"

" vieraille lapsille on erilaiset välipalat ja salaa annetaan karkkia ja jäätelöä"

"hoitajan käytöstä ja kasvatusmetodeja ei valvo päivän aikana kukaan. Vasta vuosien jälkeen kävi ilmi, että hoitaja käytti rankaisukeinona pimeään komeroon lukitsemista, sekä kiroili alle yksivuotiaille lapsille päin naamaa tyyliin "turpa kiinni nyt!" lapsen itkiessä."

"lapsista tulee omahyväisiä ja itsekkäitä koska on niin pieni piiri. toisin on tavis tarhoissa" 

-----------------------------------------------------------------------

Siinä muutamia netistä keräiltyjä mielipiteitä perhepäivähoidosta ja -hoitajista. Itseäni aiemmin kyseiset mielipiteet ärsyttivät ja se niiden tarkoitus varmaankin on ollutkin. Nykyisin tällaiset kirjoitukset saavat minut miettimään ja ehkä vähän myös säälimään ihmisiä, joilla on jokin tarve tällaiseen käytökseen.

Toisaalta tällähän taas todistetaan vanha sanalasku hyvinkin paikkansa pitäväksi.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha paljon kauemmas!

Jokaisella meistä on vastuu siitä mitä meistä turuilla ja toreilla puhutaan, joten:

Karmaisevaa Halloweeniä kaikille 

BÖÖ! 

50 vuoden historia

Suomalainen perhepäivähoito täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Ilokseni sain kuulla tietokirjailija Anna-Leena Välimäen julkaisevan tutkimuksensa suomalaisen perhepäivähoidon historiasta, teoksen julkaisijana toimii Oulun yliopisto. 

Anna-Leena Välimäki on pitkän työuransa aikana tehnyt useita tutkimuksia ja oppaita sekä osallistunut lukuisiin kehittämisprojekteihin varhaiskasvatuksen saralla. Jäädessään eläkkeelle muutamia vuosia sitten hän päätti vielä tehdä tutkimusta perhepäivähoidon historiasta Suomessa. Tutkimukseen osallistui yli kaksisataa henkilöä; hoitajia, ohjaajia, hoitolapsia, hoitajien lapsia, hallinnon edustajia jne. 

Anna-Leenan puhetta kuunnellessani mielessäni pyöri monia ajatuksia ja väistämättä myös se, että perhepäivähoidon arvostus kunnissa on laskenut muutaman viime vuoden aikana rajusti. Jos perhepäivähoitoa mitattaisiin ihmisiässä se olisi nyt siis keski-ikäinen ja jos Suomessa elinajan odote on tällä hetkellä reilun 80 vuotta, niin häviääkö perhepäivähoito samassa ajassa kokonaan? Vai vielä nopeammin? 

Meillä tällä hetkellä muutetaan toimintakulttuuria isolla työllä (ja varmaan myös rahalla) päiväkodeissa. Puhutaan leikin merkityksestä, arjen pedagogiikasta ja ilmiöoppimisesta. Päiväkotien lapset toimivat tällä hetkellä erilaisten muutosten seassa koekaniineina. Eikö lapsen perusoikeuksia  ole yksilöllisyys ja lapsen mielipiteiden kunnioitus sekä pysyvyys, joka tuo turvaa lapselle? Miten täsää myllerryksessä lapsi on huomioitu niin, että he voivat hyvin tässä aikuisten muutosinnossa ja siihen läheisesti kuuluvassa muutosvastarinnassa? En siis missään nimessä ole vastaan kehittämistä, vaan ainoastaa kyseenalaistan sen onko lapset riittävästi huomioitu näissä prosesseissa. Onko kaikkea pakko kokeilla, jos taustalla olevat, jo ihan perusasiat sotivat kokeilua vastaan? Lapsen oppiminen on kumminkin prosessi, joka perustuu jo opittujen asioiden päälle rakentamiseen sekä yksilölliseen  oppimistapaan ja -tahtiin?

Onnittelut 50-vuotiaalle perhepäivähoidolle, jonka merkkivuosi on ainakin meillä sivuutettu täysin. Arvostetaan me kumminkin omaa työtämme, niin tekevät ne perheetkin jotka ovat lapsensa meidän huomaamme antaneet!

Mutta näillä ajatuksilla palataan parin viikon vapaalta takaisin töihin.

Pientä pohdintaa... jälleen

Vuosien aikana olen istunut useita kymmeniä kertoja koulutuksissa, joissa ei millään tavalla ole tartuntapintaa perhepäivähoitoon. Tälläkin hetkellä meillä on kunnassa on menossa hankkeita, joista perhepäivähoito on rajattu pois, lukuunottamatta ryhmiksiä (jotka kylläkin ovat perhepäivähoitoa, joskin ryhmässä). 

Toinen asia mitä näissä koulutuksissa minua ihmetyttään on se ettei niissä ole mitään näkyvää jatkumoa, vaan koulutuksia tilataan milloin mistäkin ilman selkeää tavoitetta. Huonoimmillaan koulutusta järjestetään oman henkilöstön voimin, ja kun se hyvä työntekijä ei välttämättä ole kummoinenkaan kouluttaja, niin eihän siitä jää kuulijalle käteen yhtään mitään tai korkeintaan paha mieli.

Jos nyt oikein ajatellaan niin hyvä kouluttaja tuntee kouluttamiensa henkilöiden työolosuhteet, ja heidän työtehtävänsä. Väittäisin etteivät monetkaan kouluttajat tiedä yhtään mitään perhepäivähoitajan työstä, tai siitä millaisilla resurssella sitä pyöritetään. Vasua uudistettaessa puhuttiin paljon perhepäivähoitajien lisäkoulutustarpeesta, mutta vaikka koulutukselle olisi varmasti tilausta, ei oikeastaan kukaan ole kiinnostunut lisäkouluttamaan perhepäivähoitajia. Hiljaa vaan odotellaan, että loputkin hoitajat joko eläköityvät tai ymmärtävät keksiä itselleen muuta tekemistä.

Lisäkoulutuksen yhteydessä puhutaan aina siitä, että lisäkouluttamalla perhepäivähoitajia hoitajat saavat pätevyyden toimia päiväkodissa... Kyllä tämäkin on hyvä asia erityisesti siksi, että hoitaja on mahdollista siirtää helposti päiväkotiin vaikkapa silloin jos jostain syystä lapset vaikka loppuisivat, tai hoitaja oma elämäntilanne jotenkin muuttuu siten, ettei enää voi työskennellä kotonaan.

Itse ajattelisin, että tilausta olisi erityisesti koulutukselle, joka nostaisi perhepäivähoidon arvoa perhepäivähoitona. Perhepäivähoidossa on jo vuosia toteutettu sitä arjen pedagogiikkaa, josta nyt on uuden vasun myötä kohistu ja kovaa. Useimmat perhepäivähoitajat hyödyntävät olemassa olevaa ympäristöään monipuolisesti, ja monia asioita opitaan "siinä sivussa" ihan kuin itsestään. Lapset otetaan mukaan monenlaiseen toimintaa, joilla on arvoa myös tulevaisuudessa, kuten sosiaalisia taitoja, pukemista ja hyviä tapoja. Perhepäivähoidossa kunnioitetaan lapsen yksilöllisyyttä ja omaa oppimistahtia, lapset on myös helppo ottaa mukaan suunnitteluun ja aikatauluissa pystytään hyvin joustamaan, jos jokin asia lapsia sattuu juuri sillä hetkellä kiinnostamaan.

Mikähän olisi se taho, joka näkisi perhepäivähoidon mahdollisuutena?

Kenen työtä teet?

Viimeaikoina olen paljon miettinyt sitä mikä kuuluu omaan perhepäivähoitajan työhöni ja mikä taas vastaavasti ei kuulu työtehtäviini.

Perhepäivähoitajan työnä on hoitaa ja kasvattaa niitä lapsia, jotka on hänen hoitoonsa annettu. Tässä työssä on suuri vastuu pienen ihmisen elämästä. Hoitajan tehtävänä päivän aikana on neuvoa ja opastaa lasta monissa asioissa, kuten pukemisessa tai kaveritaidoissa,  sekä huolehtia lapsen hyvinvoinnista mm. valmistamalla ja tarjoamalla terveellistä ja monipuolista ruokaa, riippumatta siitä syökö lapsi sitä vai ei. Hoitajan pitää kohdella lapsia tasapuolisesti ja ikätasoisesti. Perhepäivähoitajana työtehtäviini kuuluu yhteistyö vanhempien ja mahdollisesti myös erilaisia tukitoimia tarjoavien tahojen kanssa. Minulle tämä kaikki on selvää ja pyrinkin nämä tehtäväni tekemään parhaani mukaan.

Mikä minua sitten on viimeaikoina mietityttänyt?  

Maailma muuttuu Eskoseni, sanoo vanha sananlaskukin, mutta en vain kertakaikkiaan ymmärrä missä vaiheessa erinäiset esimiehelle kuuluvat tehtävät ovat siirtyneet työntekijän tehtäväksi?

1. Työvuorojen suunnittelu? Miten ihmeessä esimiehet eivät vieläkään osaa tehdä työvuoroluetteloita oikein? Työvuorojen suunnittelu on selkeästi esimiehen tehtävä. Esimies suunnittelee ETUKÄTEEN millaisia työvuoroja hoitaja tekee ja miten työaika tasoittuu jakson aikana. Ja jos se EI TASOITU, niin muodostuu YLITYÖTÄ! Ylityön voi sitten työnantaja korvata joko vapaana tai rahana, mutta molemmissa tapauksissa se korottuu 40%!
2. Tasoitettavia tunteja ei tarvitse ensin tehdä ja sitten vasta pitää pois, ja työntekijän ei itse tarvitse huolehtia siitä, että tunteja on kertynyt/tulee kertymään X määrä, joka tarkoittaa tiettyä vapaapäivien määrää. 
3. Tasoittumisvapaat voivat olla missä tahansa kohdassa työvuorolistaa: alussa, keskellä tai lopussa. Yhteen pötköön tai päivä siellä täällä. Todennäköisesti tasoittumispäiviä tulee eri hoitajille eri määrä riippuen työpäivien pituudesta. Työpäivän pituus riippuu sitten siitä, kuinka kauan lapset tarvitsevat hoitoa minäkin päivänä. Ja YLLÄTYS! Yllätys! myös lasten hoitopäivien ja -aikojen sopiminen vanhempien kanssa on esimiehen tehtävä.
4. Mitäs sitten jos työaikaa ei olekaan tarpeeksi? No sekin on vähän niinkuin voi, voi! Alitunnit jäävät työnantajan tappioksi, eikä niitä voi enää jakson päätyttyä teettää, saati sitten pidättää palkasta.
5. Vuosiloma? Työntekijä voi toivoa lomansa ajankohtaa, ja esimiehen pitää sellaista (toivetta) tiedustella ennen loman vahvistamista. Ja sitten kun loma ON VAHVISTETTU, sitä EI voi siirtää ilman yhteistä sopimusta. Lomat pitää vahvistaa viimeistään kaksi viikkoa ennen loman alkua. Ja ne lomatkin pitää suunnitella sinne työvuoroihin!

Ja ARVATKAAPA mitä? Esimiehen pitää huolehtia myös siitä että lapsille on järjestettynä VARAHOITOPAIKKA, ihan kaikkina niinä päivinä kun siellä TYÖVUOROLUETTELOSSA on merkittynä hoitajalle VAPAA. Oli syy sitten mikä tahansa.

Minä siis edelleenkin pidän kaikki työvuoroluettelooni merkityt tasoitusvapaat ja lomat hyvällä omallatunnolla juuri silloin kun ne siellä seisoo, en järjestele varahoitoja enkä laskeskele etukäteen työaikoja tai tulevia tasoitettavia tunteja... Antaa esimiehen tehdä hänelle kuuluvat tehtävät rauhassa... Niin teen minäkin... Ihan niin hyvin kuin osaan.

Mukavan aurinkoista syyspäivää kaikille!

Voihan *****!

Kun ryhmässä on useita kuivaksi opettelevia lapsia, ulkona yli 20 astetta lämmintä, eikä pyllyjen hautominen vaipoissa houkuta, niin silloin ulkoiluvarustukseen voi kuulua myös potta. Tämä valkoinen  potta on ollut ulkoilukaverinamme nyt parin viikon ajan, se kulkee mukanamme leikkikentälle ja kököttää terassilla pihassa. Onpa se kerran viihtynyt leikkikentän yöelämää tutkiskellenkin, kun ajatuksissani sen sinne unohdin ja kovasti seuraavana aamuna ihmettelin missä leikkikenttäkaverini piileskelee.

Potan ottaminen mukaan ulkoiluun kuullostaa hyvältä idealta, ja tähän päivään asti se on sitä ollutkin enkä ole nytkään tätä ystävääni vielä vähään aikaan hylkäämässä, mutta vähän paremmin tarvitsee varustautua tästä lähtien.

Tänään siis yksi lapsista käytti pottaa isomman hädän hetkellä, eikä se tuotos ollut edes kovin kiinteässä muodossa. Ja auts, juuri tähän en ollut tajunnut varautua! Mitä siis tehdä sopivan pehmeälle kakalle, joka on kätevästi liimautunut pottaan ja ulkoiluaikaakin on jäljellä vielä tunnin verran? 

Nopea inventaario, mitä muuta meidän leikkikenttävarustukseen tänään kuuluikaan?

Ainakin:

- tabletti, jotta saatiin sovittua tapaamisaikoja

- puhelin

- kynä, kumi, terotin ja lehtiö

- monta pullollista vettä (juotavaksi)

- kasa kaikenmoisia vaatteita

- kosteuspyyhkeitä iso paketillinen

- kertakäyttöhanskoja kohtuullinen nippu

- reppu ja pari kangaskassia

Ja hanskat käteen, kosteuspyyhkeen avulla kakka hanskaan, hanska pois kädestä kakan ympäri... tämä toistaen pari kertaa, ja tuotokset roskiin. Lopuksi potan pesu vedellä ja kosteuspyyhkeellä... sitten vielä omat kädet. Homma hoidettu!   

Ja taas vanha oppi jotain uutta:

Lisäys huomiseen listaan mitä otetaan mukaan:

- kasa sopivan kokoisia pusseja, jotka voi laittaa valmiiksi potan päälle, seuraavaa hätätilannetta varten

Lomat on lusittu

Syksy on alkanut lämpimistä ilmoista nauttien. Koko viime viikko oli todella lämmintä ja ulos lähdettiinkin mahdollisimman aikaisin aamusta, jotta ehditään olla kunnolla ulkona ennen kaikkein kuuminta keskipäivää. Kuumimman osan päivästä olemme leikkineet sisällä ja ottaneet kunnon päivälevon. Iltapäivisin sitten olemme uitelleet laivoja terassin varjossa. 

Tämä viikko on sitten alkanut hivenen viileämmällä säällä ja päälle on pitänyt pukea pitkäpunttisia ja hihaisia vaatteita pitkästä aikaa. Ulkona kävi kylmä tuuli ja vettäkin saatiin sen verran niskaan, että ehdittiin kastua leikkikentän katoksesta huolimatta. Tänään on sitten taas saatukin paistatella päivää ihan kivassa ilmassa.

Viime viikolla lapset palasivat yhtä lukuunottamatta lomiltaan, eskariin siirtyväkin muutamaksi päiväksi ennen eskariin siirtymistä. Huomenna sitten onkin eskariin siirtyvän lapsen viimeinen hoitopäivä tässä ryhmässä ja lapsi onkin miettinyt jo huomisen toiveruokalistansa valmiiksi. 

Tällä viikolla ryhmässä on aloittanut jälleen uusi osa-aikainen lapsi, joka on tässä ryhmässä jo kolmas osa-aikainen. Päivät siis ovat vaihtelevia jo myös lapsien vaihtuvuuden vuoksi. Toisaalta taas kaikki lapset ovat suhteellisen saman ikäisiä, joten sikäli ryhmä voi muodostua hyvinkin toimivaksi. 

Tänä syksynä myös meidän hoitajatiimi kokee monen vuoden jälkeen muutoksen, kun hoitajia jää pois töistä ja tiimejä sekä uudistetaan että uusia hoitajia palkataan. Miten se näkyy meidän tiimissä jää nähtäväksi. Olemme tällä tiimillä tehneet jo vuosia yhdessä töitä, joten tiimin hoitajille on muodostunut selkeästi omia vastuualueita ja tehtäviä, jotka nyt täytyy ajatella uudelleen kun tiimin kokoonpano muuttuu.

Joten innolla uusia tuulia päin!

Puskaradio tiedottaa!

Puskaradio on ihmeellinen asia, sieltä kuulee usein omat asiansa ennen kuin itsekään tietää. Puskaradion positiiviseksi puoleksi voisi toki lukea sen, että jos on tapana kadottaa muistinsa syystä tai toisesta, niin on hyvä että jokin taho on tietoinen mitä on tapahtunut. Todenperäisyyden kanssa sitten onkin vähän niin ja näin.

Viimeisin puskaradion tiedoitus tietää kertoa, että meidän leikkipuistossa käyvät hoitajat eivät osaa kasvattaa lapsia. Aluksi tämän kuultuani kävin hetken kierroksilla... Mistä hel***rista joku naapurin tietotoimisto tietonsa hankkii? 

Jo omana kouluaikanani opetettiin, ettei kaikkiin tietolähteisiin kannata luottaa. On tietoa joka perustuu todistettavissa olevaan faktaan, ja sitten on sitä tietoa, joka on väritetty sitä välittävän tahon omilla näkemyksillä tai oman edun tavoittelulla. Kumpiko tässäkin tapauksessa sitten oli taustalla...kuka tietää? 

Jokainen perhe kasvattaa lapsiaan omalla tavallaan, tavalla joka hoitajan pitäisi ottaa huomioon myös omassa työssään. Koska lapset ovat hyvin erilaisia, niin kaikkien lasten kanssa ei voi toimia samalla tavalla, vaan jokaisen perheen ja lapsen kanssa toimitaan yhdessä sovitulla tavalla. Perheen kanssa  sovitaan yhteisiä pelisääntöjä heti perheen tutustuessa hoitopaikkaan ja käytänteitä tarkistetaan tarpeen mukaan koko lapsen hoitohistorian. Joskus lapsen kasvun tukemiseen tarvitaan vanhempien ja hoitajan lisäksi muitakin, kuten vaikkapa varhaiskasvatuksen erityisopettajaa, neuvolan terveydenhoitajaa tai perheneuvolan psykologia. Tarvittaessa lapsen kasvua voi olla tukemassa isompikin joukko aikuisia.

Työn vaatimukset kasvavat jatkuvasti, ja työnkuva on muuttunut vuosien saatossa koko perhettä tukevaksi, perinteisen lastenhoidon lisäksi. Perhepäivähoidon vahvuudeksi luen edelleen sen läheisen

suhteen sekä lapsiin että perheisiin, jolloin vaikeatkin asiat on helppo ottaa puheeksi perhettä kuunnellen ja kunnioittaen. Perhepäivähoidossa ryhmä on niin pieni, että perheiden toiveita on helppo huomioida arjen työssä.

Omien johtopäätösten tekeminen pienestä siivusta päiväämme on aika riskaabelia, koska todellisuus voi olla jotain ihan muuta kuin miltä se päällepäin näyttää. Ja asian kun ulkopuolinen ei millään voi tietää mitä minkäkin lapsen kohdalla on vanhempien ja yhteistyöryhmien kanssa sovittu, niin toivoisinpa ettei kukaan lähtisi niitä johtopäätöksiä tekemään. Lasten kasvatus on mielenkiintoista palapeliä, erityisesti kun toimitaan muiden kuin omien lasten kanssa. Ja sitten kun niitä lapsia voi olla vielä useammasta perheestä, joilla kaikilla voi olla erilainen näkemys kasvatuksesta. Tällöin hoitajan tehtäväksi jää näiden erilaisten näkemyksien yhteensovittaminen kohdellen kaikkia osapuolia tasavertaisesti. Hoitajana en voi toimia täysin oman pääni mukaan toisten lapsia hoitaessani, enkä siten voi myöskään sanella sääntöjä tyyliin: "Näin meillä tehdään ja on tehty jo yli 20 vuotta". Lapsen asioista päättävät ensisijassa aina vanhemmat, hoitaja voi ehdottaa tai opastaa vanhempia tarvittaessa, mutta vanhemmat kuitenkin viimekädessä tekevät päätöksen.

Näissä mietteissä sitten palataan töihin kuuden viikon lomalta maanantaina. Lapset palailevat lomiltaan vähitellen ja ryhmän vanhin siirtyy esikouluun, kun se alkaa elokuussa. Syyskuuhun mennessä viimeinenkin lapsi palaa lomaltaan ja sitä ennen olemme saaneet ryhmäämme pari uutta osa-aikaista lasta, ja pitkästä aikaa myös perheitä on neljä, joten uusia tuulia tiedossa!

Suu suppuun, Nokka tukkoon!

Aina joskus tulee kaivanneeksi ominaisuuksia, joita ihailee muissa ihmisissä ja jotka itseltä puuttuvat. Ihan ensimmäisenä mieleeni tulee se, että ainakin itseltäni puuttuu totaalisesti suodatin aivojen ja suun välillä. Eli ihan vaan joskus saatan päästää suustani asioita, joita en todellakaan ole päättänyt päästää ilmoille harkitusti... Jep! Ja ihan vaan JOSKUS olen myös saanut jälkeenpäin kuulla siitä, ettei IHAN AINA kannattaisi avata suutaan ainakaan ihmisten ilmoilla.

Tiedättehän kun suusta pääsee se JESS! ennen kuin on ehtinyt prosessoida sen tiedon, joka juuri äsken kulki korvakäytävää pitkin aivoihin (tai ehkä se jäi jonnekin matkalle). 

Tai onpa joskus saattanut päästä suusta myös jokunen kommetti ilman sen kummempaa tarkoitusta, kuten: 

- Ei tarvi, kyllä tästä näkee hyvin, kun vaan siirrät sen pyllysi pois kuvaruudun edestä - kehotukseen siirtyä lähemmäksi, jotta kaikki näkevät paremmin. Kehottajana oman kehonkuvansa kanssa kamppaileva kouluttaja.

- Ja nyt huomaat, että me ollaan Hämeestä. -Kun kukaan ei vastaa juuri itsensä savolaiseksi esittäytyneen kouluttajan kysymykseen.

- Ei niin, mutta ostettiin kumminkin tai -Voit sä sen takasinkin antaa. Henkilölle, joka lahjaa vastaanottaessaan sanoo ensimmäisenä - Eihän teidän olisi tarvinnut...

- Ei kannata ottaa käsillä vastaan - henkilölle, joka juuri oli murtanut kätensä kaatuessaan pyörällä.

... ja mitä näitä nyt sitten vuosien varrella onkin ollut... kuka niitä laskee...

Se JESS! on muuten tosi monikäyttöinen sana, tänään käytin sitä kun esimies kertoi eläköityvänsä aika tarkkaan kahden vuoden päästä. 

JESS!

 

Liian suuri kiusaus

Tiedättehän ne päivät kun tuntee olevansa todella oikeassa ammatissa? Hyvä, jos tiedätte. Tänään minulla ei todellakaan ole ollut sellainen päivä.

Tänään on ollut todella tuulinen ja kylmä päivä, ja meidän leikkikenttä on edelleen suljettuna korjaustöiden vuoksi. Ei siinä sitten oikein muukaan auttanut kuin lähteä seuraavaksi lähimmälle kentälle. Loppulta pääsimme perille välillä taistellen tuulta vastaan välillä taas jarrutellen ettei tuuli kuljettaisi meitä ihan mihin sattuu.

Leikkikentällä pienimmät lapset kiukuttelivat lähes kaikesta, jopa siitä ettei kannattanut kiukutella. Ja kun tämän ryhmän pieniä kiukuttaa, niin sen kuulee kaikki. Huutoa riittää vaikka jaettavaksi asti, ja jos huutoon yrittää jollain tavalla puuttua, se vain yltyy. 

Meillä oli jokusen aika sitten isommilta lapsilta pusikoissa leikkiminen kielletty, kun siellä oltiin hoitajaa piilossa, eikä vastattu, jos kyseltiin missä ollaan. Ja jos ei vastata, niin sitten pitää pysyä näkyvillä. Viime viikon lopulla sitten saatiin taas homma toimimaan... Jos haluaa leikkiä pusikoissa, pitää tulla kertomaan minne menee, ja vastata jos huhuilen... Pari päivää se sitten toimikin... kunnes tänään...

Isoin lapsista "leikki" pusikossa pienempiensä kanssa, muisti välillä kertoa, että täällä vielä ollaan, ja ketä kaikkia puskassa on. Kaikki vaikutti hyvältä, kunnes...

... Ja miksi ihmeessä tämän ryhmän kanssa on aina se KUNNES? Tämä ryhmä on kyllä sellainen, että kun se purkautuu, laitan kädet ristiin kyynärpäitä myöten...

kunnes... sieltä puskasta kuuluu hirveä huuto (olikin ollut välillä jo hiljaista) ja menen katsomaan mitä kummaa tapahtuu... Ryhmän vanhin on kerännyt maasta jonkun pudottamat karkit, ja niitä oli paljon, huom: OLI. Siellä niitä mussutettiin kaikessa hiljaisuudessa, kunnes jollekin ei enää riittänyt, ja se joku protestoi isoäänisesti kohtaloaan jäädessään ilman.

Tätä episodia selvitellessä, ilman jäänyt yritti omatoimisesti etsiä lisää karkkeja ja suuttui toiselle hoitajalle, joka kielsi kyseiset etsinnät... yhdelle lapselle tuli kylmä ja ikävä äitiä... ja TADAA!.. taas kaksi huutavaa lasta. Eipä siinä muu auttanut kun palelevalle lapselle lisää vaatetta ja nokka kohti kotia. Mahdettiin olla näky... yhdellä ikävä, toisella maailma kaatunut päälle ja se penteleen tuuli edelleen piiskasi päin kasvoja. 

Että sellaista, kyllä taas olen ansainnut viikon parhaimman pas*imman hoitajan tittelin. Kanna tätä nyt sitten ylpeydellä!

___________________________________

Nyt on pakko tähän kirjoitukseen lisätä pieni loppukaneetti, kun kerta sain palutetta tästä, kiitos siitä.

- Vaikkakin kirjoituksessa kerron olevani helpottunut, kun ryhmä joskus purkautuu, en todellakaan tarkoita, etten näistä ryhmäni lapsista pitäisi tai arvostelisin heitä jollain tapaa. Tässä ryhmässä nyt vaan sattuu ja tapahtuu koko ajan ja jatkuvasti. Tähän on kyllä syynsä, joita en rupea ruotimaan tässä, enkä muuallakaan. Totean vain, että ryhmän haasteet on huomioitu, ja olemme jokainen monessa asiassa kehittyneet näiden yhteisten vuosiemme aikana. 

- Ja vielä: Huoli pois! Myös vanhemmat ovat hyvinkin tietoisia päiviemme tapahtumista, tapanani kun on kertoa kaikki päivän tapahtumat myös vanhemmille.

Ihana kesä

Nyt tätä puuhaa tehdään neljättä viikkoa, ja edelleen ruoka maistuu kuksasta lusikoiden tai haarukoiden. Oma leikkikenttä on remontissa ja siten käyttökiellossa vielä jonkin aikaa, joten suuntaamme leikkimään hieman kauemmaksi. Eipä tuohon seuraavaksi lähimmälle leikkikentällekään kovin pitkä matka ole, ja kentän lähellä on kiva puistoalue, jonne retkipeite on kätevä levittää. Puistikon ainoa isompi ongelma on siellä viihtyvät "alanmiehet", jotka saattavat pitää aikamoista älämölöä, ja tekstikään ei aina ole painokelpoista saati lasten korville sopivaa. Tätä porukkaa ilmeisesti alkaa jo helle painaa, kun viikkojen vieriessä ukot ovat vähentyneet, ja tänään puiston penkillä oli hiljaista, kun siellä oli päiväuniaika. 

Eilen ruokana oli muusia ja lihapullia, joskin jälkiruokaa oltiin vailla, kun jokusen kerran sellaistakin on ollut tarjolla. Kauppareissuakin ehdoteltiin jälkkärivajeen korjaamiseksi. No ilman jälkkäriä jäätiin, kun kun rahaakaan ei mukana sattunut olemaan.

Tänään pistelimme lounaaksi kanakeittoa, ja läheisen senioripuiston penkillä parikin puistokemistiä naukkailivat  omat keittonsa lasipullon suusta. Onneksemme senioripuisto tyhjeni ja lapset pääsivät tasapainoilemaan telineisiin joksikin aikaa.  Retkipeitteen taittelu meinasi tuottaa harmaita hiuksia tuolla yltyvässä tuulessa ja lippiksetkin laitettiin kotimatkalla suosista rattaisiin, kun eivät päässä pysyneet.

Toukokuu on lopuillaan ja ensimmäinen lapsi jää pitkälle kesälomalle, ensi viikolla saamme ryhmään uuden lapsen ja lomaankaan ei ole pitkä aika. Kulunut kuukausi on ollut säiden puolesta aivan mahtava. Meille on jo muodostunut pienoiseksi perinteeksi retkeillä paikalliselle leirintäalueelle uimaan ja leikkimään, sääli vai ettei meillä kuljetukset onnistu tällä hetkellä mitenkään, niin rantareissut ovat jääneet väliin.

Perhepäivähoidon tulevaisuus

Perhepäivähoidon tulevaisuus näyttää tällä hetkellä monessa kunnassa suorastaan surkealta. Perhepäivähoitoa pidetään toissijaisena hoitomuotona eikä sen asemaa tunnusteta varhaiskasvatukseen kuuluvaksi.

Perhepäivähoitajaksi on kuulemma vaikea saada ketään alkamaan, vedotaan siihen ettei haluta antaa omaa kotia vieraiden lasten käyttöön tai palkka on pieni (6), perhepäivähoito on kallista (5), vanhemmat eivät halua lastaan perhepäivähoitoon, koska lapset joutuvat olemaan paljon varahoidossa (4), hoitajat ovat kouluttamattomia (3), lapsilla ei ole ikäistään seuraa (2.) tai perhepäivähoidossa ei tehdä lasten kanssa mitään (1).

Itseäni ihmetyttää kovasti monikin asia edellämainituista. Miksi jos kerran asiat ovat näin, niin asioita ei haluta kehittää? Muutama oma ajatukseni yllämainituista asioista ja niiden mahdollisesta muuttamisesta parempaa suuntaan. Ajatukset ovat kunnallisen hoitajan näkökulmasta ajateltuja, mutta osittain varmaan soveltuvat myös yksityiselle puolelle.

1. Perhepäivähoidossa on kerrallaan yleensä neljä lasta ja yksi aikuinen, ihan koko päivän. Vaikka aikuisen tehtäviin kuuluu myös ruoanvalmistus ja siisteyden ylläpito, niin väitän hoitajalla olevan aikaa ihan jokaiselle lapselle. Hoitaja oppii tuntemaan lapset yleensä todella hyvin ja huomioi jokaisen lapsen yksilönä ja tukee lapsen yksilöllistä kehitystä yhdessä vanhempien, erityisvarhaiskasvatuksen ja tarvittaessa muiden toimijoiden kanssa. 
2. Lapsilla on mahdollisuus toimia myös ikätasoisessaan ryhmässä, jos perhepäivähoidon tiimityötä kehitetään vastaamaan lasten tarpeet huomioivaksi. Hoitajat voivat tehdä yhteistyötä jakamalla lapsia tarkoituksen mukaisiin ryhmiin ja järjestämällä lapsille erilaista ohjattua toimintaa, kuten perinteistä kerhotoimintaa, esim. muskari-, liikunta- tai kädentaitoryhmissä. Tämä tokikin vaatisi tilat ja jonkinmoisen satsauksen välineisiin työnantajan puolelta. Helpointa tämä olisi toteuttaa yhteistyössä päiväkodin kanssa, päiväkodin tiloissa. Tiimityönä toteutettuna ohjattu (kerho)toiminta hyödyntää jokaisen hoitajan vahvuuksia, ja lapset pääsevät osaksi myös hieman isompaa ryhmää. 
3. Perhepäivähoitajien koulutus vaihtelee todella paljon, mutta yhä useammalla on alan koulutus. Pelkkä koulutus ei tee kenestäkään hyvää hoitajaa, mutta antaa erilaisia valmiuksia toimia lasten kanssa sekä antaa näkökulmaa ammatilliseen kasvuun. Useinmiten uusilta hoitajilta vaaditaan vähintään perhepäivähoitajan ammattitutkinto tai ainakin sitoumus suorittaa soveltuva koulutus työn ohessa. Perhepäivähoitajilla on hyvin kirjava koulutustausta, ja monella on koulutusta myös muulta alalta. Omassa tiimissäni on tällä hetkellä kymmenen hoitajaa, joista vanhanmallisen perhepäivähoitajan kurssin ja lisäkurssin suorittaneita on noin puolet, pph at:n suorittaneita kolme, yksi lähihoitaja, yksi lastenohjaaja, kolme kokkia/keittäjää, yksi kodinhoitaja ja varmaan muutakin koulutusta löytyy, mutta ainakin noista koulutuksista on hyötyä perhepäivähoitajalle. Lisäksi työnantaja järjestää hoitajille koulutuksia säännöllisesti mm. ensiapukoulutusta sekä ajankohtaisia pedagogista tai muuten työtä tukevia koulutuksia.
4. Perhepäivähoidon ryhmien muodostus sekä työaika- ja varahoitojärjestelyt pitää tehdä hyvin. Suunnitteluun pitää käyttää aikaa ja kaikki mahdolliset muuttujat pitää pystyä selvittämään ennen työvuoroluettelon suunnittelua ja ryhmän muodostamista. Varahoitoa voidaan järjestää monella tavalla, ja ainakaan meidän kunnan tapa ei mielestäni todellakaan ole se paras. Parhaimmillaan varahoito, hyvin järjestettynä, voi olla lapsen päiviä rikastuttava. Omasta mielestäni hyvä varahoitopaikka toimii yhteistyössä sekä vanhempien että hoitajan kanssa, se on lapselle aina sama, ja lasta vastassa on tuttu hoitaja. Hyvässä varahoitopaikassa lapsi toteutetaan sitä samaa oppimisen ja kasvun tukea mikä hänen vasuunsa on omasssa hoitopaikassa kirjattu. Lapsen mennessä varahoitoon, hänen pitää tuntea tulevansa omaan hoitopaikkaansa, ja tämän tunteen luomisessa myös vanhemmilla on oma tärkeä roolinsa.
5. Perhepäivähoidosta saadaan kallista, jos työvuorosuunnittelua ei osata tehdä, varahoitojärjestelmä on yli- tai alimitoitettu ja jos ryhmät muodostetaan siten, että hoitajien päivät ovat kohtuuttomen pitkiä. Nämä kaikki aiheuttavat lisäkuluja varahoidon muodossa. Lisäksi olisi kiva oikeasti tietää (nähdä) mihin perhepäivähoidon kalleus perustuu, ja onko sinne laskettu muistakin kustannuksia kun niitä ihan todellisia perhepäivähoitoon kohdistuvia kustannuksia.
6. Miksi sitten kukaan ei halua perhepäivähoitajaksi? Palkka on pieni, juu kyllä, palkka on pieni, jos palkkaa maksetaan vain ja ainoastaan tessin minimi. Totuus kuitenkin on se, että kunnalla koko varhaiskasvatuksen saralla palkat on keskimääräistä pienempiä, ja siihen pitäisi saada muutos. Tulevaisuudessa kuntien varhaiskasvatus ja opetus tulevat olemaan kuntien suurin menoerä, jos terveydenhuolto suunnitellusti siirtyy maakuntien järjestettäväksi. Näiden ongelmana on vielä sekin, että lait määräävät nämä palvelut tuotettavan käyttäjille joko ilmaiseksi tai laki säätelee niistä perittäviä maksuja, eli miinusta syntyy aina, kun pelkkiä numeroita tuijotellaan. Milloin opitaan ajattelemaan, että lapsiin ja nuorii käytetyt rahat poikivat vasta tulevaisuudessa, tai oikeastaan niin, jos nämä palvelut järjestetään huonosti niin tulevaisuudessa maksulappu on vielä suurempi, kuin nyt.

Näiden lisäksi mielestäni kehittämistä tarvitaan myös siinä kuinka palveluohjaus toimii. Kyllä se aika vaikeaa on perheiden lastaan hakea perhepäivähoitoon, jos sen olemassaolosta ei ole mitään tietoakaan. Itse olen varmaan aika kaheli, kun ajattelen kaikkia hoitomuotoja tarvittavan, myös pieniä perhepäivähoitoryhmiä, joissa hoitaja on motivoitunut oman alansa ammattilainen. 

Onko nyt kesä?

Lasten kanssa ollaan mietitty koska se kesä oikein alkaa? Alkaako kesä kun riittävän lämmintä? Kun puiden lehdet ovat täysin kehittyneet? Vai kun voikukat ovat vallanneet kaikki nurmikot ja tienpientareet?  Meidän kesä alkoi noin kolme viikkoa sitten, kun aloimme syödä kaikkina hoitopäivinä luonaan ulkona. Tällä ajanjaksolla olemme kerran syöneet sisällä, kun olin menossa palaveriin heti ruokailun jälkeen. Toisaalta palaveri peruuntui, mutta se ei sitten kuitenkaan muuttanut suunnitelmaan.

Retkiruokailu on mahtavaa! Sitä voi lämpimästi suositella ihan jokaiselle, jos ei nyt ihan joka päivä niin edes joskus. Oma aamuni käynnistyy kunnolla ensimmäisten lasten saapuessa hoitoon seitsemältä. Aivan aluksi laitan hellalle lounaan ja aamupalan valmistumaan samanaikaisesti. Laitan myös kattilallisen vettä kiehumaan ja kaadan kiehuvan veden ruokatermoksiin. Ruoanvalmistuksen lomassa tyhjennän astianpesukoneesta meidän retkiruokailuastiat eli kuksat ja ruokailuvälineet valmiiksi kosteuttapitävään pussiin, teen leivät ja pilkon kasvikset  valmiiksi purkkeihin ja kaadan maidon muovipulloon. Kylmät retkieväät laitan jääkaappiin odottelemaan pakkaamista.

Aamupalan jälkeen pakkaan lounaan termoksiin, termokset ja astiat reppuun sekä ruoanvalmistusastiat päivästä riippuen joko altaaseen likomaan tai tiskikoneeseen. Juuri ennen uloslähtöä kylmät eväät pakkaan pieneen kylmälaukkuun  ja täytän lasten vesipullot raikkaalla vedellä. Sitten vain kaikki mukaan ja jokainen kantaa tarvikkeita omien taitojensa mukaan joko retkipaikkaan tai rattaille. 

Ulkona syömme joko leikkikentillä olevissa katoksissa, jossain sopivilla rappusilla tai alumiinipohjaisten retkipeitteiden päällä. Yleensä retkellä ruoka maistuu lapsille hyvin, jopa niille nirsoimmillekin ja ruoka katoaa lähes jokaisen kuksasta todella nopeaan. Hauskimmat retket todennäköisesti lasten mielestä loppuvat jälkiruokaan, ainakin silloin tällöin.

Retken jälkeen puran tiskiin menevät astiat pois kosteudenkestävästä pussista suoraan tiskikoneeseen, huuhdon pussin kuivumaan ja pesen termokset. Repun ja kylmälaukun laitan keittiön nurkkaan odottelemaan seuraavaa retkeä.

Huomenna taas sama homma uudelleen!

Hyvää Äitienpäivää!

Odotettu posti

Tänään vihdosta viimeinen postilaatikosta löytyi pitkään odotettu posti, eli tutkintotodistukseni. Nyt vaan täytyy koluta kaapit läpi, jotta löydän todistuskansioni, johon olen säilönyt kaikki todistukseni kansakoulun ensimmäisestä luokasta lähtien. Kansiossa on todistuksia erilaisista kursseista, koulutuksista ja tutkinnoista sekä kaikki työtodistukseni.

Tänään työpäivä otettiin rennosti kahden lapsen kanssa ja leikkikentällä ulkoilemalla. Leikkikentälle pakkasimme mukaan myös vappuaaton kunniaksi nakkeja ja perunamuusia sekä jälkiruoaksi aamulla paistettuja munkkeja. Sisälle palattiin päiväunille ja unien jälkeen hoitolasten vanhempi yllätti meidät hakemalla lapset aiemmin hoidosta heti välipalalta. 

Tällä viikolla vietetään vappua ja ensi viikon lopulla juhlitaan äitienpäivää, katsotaanpa mitä sitten keksitään.

Mukavaa ja turvallista vappua!

 

Perhepäivähoito - Hoitoa vai kasvatusta?

Perhettäni mukaillen minulla on "hyvä kiihtyvyys". Asian voin kyllä ihan hyvin allekirjoittaa ainakin silloin, kun kyseessä on tämän valitsemani ammatin arvostus. Viimeaikoina on taas tuntunut hyvinkin siltä, ettei perhepäivähoito ole ollenkaan osa varhaiskasvatusta, vaan jotain ihan muuta. Jopa  professoritasolta on annettu ymmärtää, ettei perhepäivähoito ympäristönä ole hyvä lapsen oppimisympäristönä. Mieleni tekisikin lainata Sannin laulun sanoja "Että mitähän v****a? Mulla alkaa huumori loppua."

Ymmärrän kyllä etteivät kaikki kodit ole hyviä kasvuympäristöjä, mutta oikeasti? Perhepäiväkoti on pääsääntöisesti koti, jossa on tarkoitus myös niiden hoidossa olevien lasten viihtyä. Perhepäivähoidossa tehdään ihan normaaleja asioita ihan oikeasti... käytännössä. Asioita opetellaan juuri silloin kun lapset niitä haluavat ja pystyvät oppimaan, riippumatta siitä ovatko he "pieniä" (=alle 3v) vai "isoja"(4-5v). Perhepäivähoidossa lapset oppivat myös niitä "vanhoja" perinteisiä asioita, jotka olivat ennen normaaleja asioita... kuten vaikkapa mistä ruoka tulee, miten raaka-aineet muuttuvat syötäväksi ruoaksi, ja jos sotkee, niin itse on sotkunsa taitojensa mukaan siivottava. Ympäristö ei myöskään ole aina mittakaavassa lapsen kokoon, ja ryhmässä ei kaikki eivät opi asioita lähellekkään yhtäaikaa, koska lapset ovat usein eri ikäisiä. Lapset oppivat myös kestämään sitä ettei aina ole aikuisjohtoista toimintaa, ja he "joutuvat" toimimaan myös lapsilähtöisesti omia ajattelutaitojaan hyödyntämällä.

Perhepäivähoitajalta vaaditaan samaa työpanosta, jonka päiväkodissa hoitaa joukko eri alojen ammattilaisia. Perhepäivähoidossa laaditaan lapsille varhaiskasvatussuunnitelmia, toteutetaan kolmiportaisen tuen mallia, tehdään toimintasuunnitelmia, tiimityötä, ohjataan, opetetaan, hoivataan ja hoidetaan. Perhepäivähoitaja huolehtii tilojen ja lasten siisteydestä, hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Hoitaja tarjoaa lapsille monipuolista, terveellistä ja pääsääntöisesti itsevalmistettua ruokaa. Hoitajien ammattitaitoa ylläpidetään koulutuksilla ja vertaistoiminnalla. Kaiken tämän lisäksi hoitaja antaa kotinsa lasten käyttöön käytännössä ilmaiseksi ja palkka on kivikauden tasolla.

Eli jos pikkuasiat ei haittaa ja omistaa pitkän pinnan, niin voin suositella perhepäivähoitajaksi alkamista, itse työ on aivan mahtavaa!

Vaihdetaanko?

Kevät on aikaa, jolloin monissa perheissä mietitään paitsi kesän, myös ensi syksyn hoitokuvioit. Ensi syksyn hoitopaikkahaku on monissa kunnissa jo ollut ja nyt kunnissa on käynnissä iso "palapeli", kun lapsia sijoitellaan hoitopaikkoihin.

Meillä hoitopaikkakysely lähtee vuosittain kaikille hoitoperheille ja kyselyssä tiedustellaan hoidon tarvetta elokuulta alkaen. Meillä kysely tehdään ihan "vanhanaikaisesti" paperilomakkeella, jossa kysytään jatkaako lapsi samassa hoitopaikassa vai haluavatko vanhemmat lapsen siityvän toiseen hoitopaikkaan. 

Aina silloin tällöin lapsille toivotaan uutta hoitopaikkaa ja hoitopaikan vaihdos varmasti on perusteltu lapsen kannalta, esim. isompi lapsi jää ryhmään ainoaksi isoksi tai vanhempien työajat muuttuvat vaikkapa vuorotyöajaksi tai lapsi tarvitsee sellaista tukea, jota ei voida nykyisessä ryhmässä lapselle järjestää. Nämä ovat sellaisia syitä, jotka itsekin ymmärrän, mutta sitten on niitä, jotka vaihtavat lapsen hoitopaikkaa "muuten vain", eli lähinnä vanhemman omista lähtökohdista ajatellen. Näiksi syiksi itse ajattelisin sellaiset syyt kuten isomman sisaruksen siirtyessä päiväkodin esikouluun, myös pienempi siirretään päiväkotiin, jotta vanhempien ei "tarvitse" viedä lapsia useampaan paikkaan. Edellä mainitussa tapauksessa eripaikkoihin vientiä siirretään vain vuodella eteenpäin, jos lapsi koulunsa alettua kuitenkin tarvitsee apip-toimintaa koulupäiviensä lisäksi. Toinen syy mitä en ehkä ihan heti tajua on se, että perheeseen kohdistuu ulkopuolinen paine hoitopaikan vaihtoon, kuten tiivis kyläyhteisö, joka haluaa säilyttää palvelut omassa kylässä tai vaikkapa se, että päivähoitomuotoja tai yksittäisiä hoitopaikkoja arvotetaan toinen toistaan paremmaksi. Tälläisestä käy esimerkiksi esim. se, että päiväkoti olisi automaattisesti parempi hoitopaikka lapselle kuin perhepäivähoito. Kolmanneksi voisi ehkä vielä listata sen, että lapsi halutaan hoitoon lähemmäksi vaikkapa kotia, ja tämäkin on toki ymmärrettävää, jos hoitopaikka on vaikeasti tavoitettava julkisilla tai matka on todella aika vievempi, mutta jos hoitopaikkojen välinen matka on vaikkapa 2-3km, niin onko siitä vaihdosta oikeasti mitään "hyötyä".

Hoitopaikan vaihtaminen on lapselle iso juttu, ja itse en omaa lastani ihan pikkusyiden vuoksi lähtisi hoitopaikasta toiseen siirtelemään, jos lapsi hoidossa viihtyy ja vaihto ei olisi muusta syystä täysin "pakollinen". Itse arvostan hyvässä hoitopaikassa sitä, että lapsella on turvallinen ja välittävä aikuinen ja mieluisia kavereita. Lisäksi minulle olisi tärkeää se, että itse luottaisin hoitajaan ja lapsi oppisi ja kehittyisi omaan tahtiinsa omatoimiseksi, jottei sitten enää koulussa tarvitsisi opetella pukemaan vaatteita tai huolehtimaan omista tavaroistaan.

Mitä tänään tehdään?

Meillä kun ryhmässä on toiminnanohjauksen ongelmia, niin aamuisin käymme läpi aika tarkkaan päivän "ohjelman". Tähän tarkoitukseen olen tulostanut papunetin kuvapankista kuvia aivan arkisista asioista kuten vaikkapa vessakäynneistä. Kuvien takana on pätkä magneettiteippiä, jolla ne kiinnittyvät kätevästi Ikean metalliseen muistitauluun. 

Taulun yläpuolella on niinikään Ikean muistitaulu, johon saa erilaisia säilytystarvikkeita. Tämä taulu maalattiin seinän kanssa samanväriseksi, jotta seinä ei näyttäisi liian rauhattomalta. Taululla on purkkeja ja ripustimia lisäkuville, teline päiväunilla luettavalle kirjalle, hylly puheenvuorokoiralle ja tabletille. Tabletilla on tällä hetkellä käytössä TimeTimerin App. Taululla on säilössä myös kynä ja paperia, joilla voi äkkiä piirtää tarvittaessa lisäkuvia, jos sellaista ei valmiina ole. Piirretyn lisäkuvan voi laittaa sinitarralla kiinni magneettiin. 

Seinältä löytyy myös meitä vuosia uskollisesti palvellut kalenteri, joka lopultakin on päässyt seinälle, ja toivottavasti kestää käyttöämme vielä vuosia eteenpäin.

Papunetin kuvatyökalu

Itkeä vai nauraa?

Lasten liikkumisesta ollaan huolissaan ja ihan syystä. Asiaa on paljon puitu viime vuosina, suosituksia on annettu ja erityisesti ainakin meillä on käyty keskustelua rajoittavien kieltojen purkamisesta ja ympäristön merkityksestä.

Yleisen kaupungin ylläpitämän leikkikentän luulisi olevan lapsia liikkumiseen kannustava. Meidän "lähi"leikkikenttä on pieni ja siellä on aika vähän leikkivälineitä ja käytännössä isommille lapsille suunnatut välineet puuttuvat kokonaan. Itse kaipaisin lasten käyttöön vaikkapa kiipeilytelinettä. Toisaalta ainakin meidän kunnassa leikkikenttiä suunnittelevat ja tekevät henkilöt, joilla ei ole minkäänlaista tajua lapsen kehityksestä. Ja sitten on se ikuinen rahakysymys, kun välineet ovat todella arvokkaita, ja hyvän monitoimisen välineen kertahankintahinta on pilviä hipova, sortuvat suunnittelijat usein hankkimaan vähitellen edullisempia pieniä välineitä, jotka vievät tilaa ja ovat käyttötavaltaan toistensa kaltaisia.

Meidän pph-tiimi on jo aikoja sitten päättänyt, että lapset saavat vapaasti leikkiä leikkikentällä ja käyttää leikkikenttävälineitä luovalla tavalla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapset kiipeävät  ja keikkuvat kukin taitojensa mukaan aikuisten huolehtiessa turvallisuudesta. Meillä lapset seisovat keinussa, laskevat mäkeä miten päin osaavat, kiipeävät mäkeä ylös, seisovat ja hyppivät tunnelin ja muiden välineiden päältä jne. 

Me hoitajat tiedämme omissa ryhmissämme olevien lasten taidot, ja sen kenen voi antaa mitäkin tehdä milloinkin. Ulkopuolisista voi lasten touhut varmasti näyttää välillä hurjilta ja joskus joku on huomauttanutkin jos lapset ovat toimineet tavannomaisesta poiketen. Usein nämä huomauttelijat ovat itse lapsettomia tai muutoin vähemmän lasten kanssa tekemisissä olevia henkilöitä. Meille on mm. huomautettu siitä, ettei liukumäkeä kannattaisi käyttää talvella ollenkaan, tunnelia ei ole tarkoitettu kiipeilyyn, ja lapset eivät saisi keinuttaa tai pyörittää toisiaan keinuissa. Omaksi ongelmakseni onkin nyt lähinnä muodostunut se, että en oikein tiedä miten näihin ihmisiin pitäisi suhtautua. Toisaalta en haluaisi vaikuttaa välinpitämättömältä kun annan lasten tehdä "mitä huvittaa", toisaalta taas liiallinen varovaisuus on haitallista lapsen kehitykselle. Joskus vaan tuntuu, että tee niin tai näin... aina väärinpäin.

Kuva koostettu tuotekuvista valmistajien sivuilta:

- Lappset

- Puuha Group

 

Tunneasioita

Pieni lapsi tarvitsee hyvää ja ravitsevaa ruokaa kasvaakseen ja voidakseen hyvin. Edellinen lause on meille kaikille hyvinkin tuttu ja jokainen lapselle ruokaa valmistava tai tarjoileva aikuinen varmasti ajattelee lapsen parasta, kun sen lautasen lapsen eteen laittaa. 

Perhepäivähoidossa lapsille tarjotaan ruokaa säännöllisesti ja ruoka on (tai ainakin pitäisi olla) monipuolista ja tuoreista raaka-aineista tehtyä. Jokainen meistä hoitajista on todennäköisesti myös joskus törmännyt siihen lapseen, jolle se ruoka ei sitten syystä tai toisesta maistukaan. Tuttu sana ruokapöydässä on varmasti se YÖK! tai PAHAA! 

Kiertäessäni monissa erilaisissa paikoissa, osallistuen lasten ruokailuun ja keskustellessani useiden alalla toimivien aikuisten kanssa olen törmännyt monenlaisiin käytäntöihin ruokailutilanteissa. Olen huomannut aikuisten reagoivan lasten syömättömyyteen, vähäruokaisuuteen tai nirsoiluun hyvinkin erilaisilla tavoilla ja olenkin jäänyt usein miettimään seuraavaa: Miksi ruoka on meille niin henkilökohtainen ja tunteita herättävä asia?

Vielä nykyäänkin törmää ruokailutilanteissa siihen että syystä tai toisesta kun lapsi ei syö, niin ruokaa tuputetaan lapselle; "syö niin monta lusikallista kuin olet vanha", "syö ensin ruoka, niin saat leipää/maitoa", "syö lautanen tyhjäksi", "pakko ei ole syödä, mutta kaikkea maistetaan" jne. lapsia jopa istutetaan pöydässä pitkiä aikoja ja odotetaan, että lapsi syö lautasen tyhjäksi tai sen osan ruoasta, jonka aikuinen on määritellyt. Joskus osalle näistä kehoituksista voi toki olla jokin perusteltu syy, mutta oikeasti kuinka usein näin on? 

Miksi lapsi ei sitten syö? Mitä pitäisi tehdä jos lapsi ei syö? Näihin kysymyksiin ei varmasti ole yksiselitteistä tai kaikkien lasten kanssa toimivaa vastausta, vaan asiaa pitäisi miettiä jokaisen lapsen kohdalla yksilöllisesti. Yllättävää kyllä ratkaisuja on useita ja kun asiaa käsitellään lapsiryhmässä positiivisesti ja avoimesti, voidaan lasten kanssa ottaa käyttöön myös yksilöllisiä toimintamalleja. Lapset ymmärtävät hyvin, miksi joku lapsi ei syö, jos erilaisuus on muutoikin hyväksyttyä ryhmän sisällä.

Jos näitä asioita ei aikuinen ole käsitellyt asioita ensin omalla tunnetasolla, ja ikäänkuin siirtynyt siitä meille lapsena opetetusta ajattelumallista ulos, on hyvin vaikeaa tulla lasta vastaan. Aikuinen suhtautuu syömättömyyteen tunteella, erityisesti silloin jos on itse valmistanut ruoan. Itsellenikin asia avautui vuosia sitten oikeastaan vasta silloin, kun eräs toinen hoitaja antoi jossain koulutustilanteessa minulle palautetta siitä, mitä olin hänelle sanonut aiemmin. Hän oli aloittelevana hoitajana tuskaillut minulle oman ryhmänsä lasten syömättömyyttä ja sitä kuinka lapset olivat sanoneet ruoan olevan pahaa. Vastaukseni oli saanut hänet miettimään asiaa uudesta näkökulmasta.

Ja se vastaukseni sille hoitajalle oli ollut: Ajattele asiaa siten, että jos sinun tekemäsi ruoka on tuoretta ja hyvää ja muut lapset sitä syövät, niin ongelmana ei ole sinun ruoanlaittotaitosi. 

Taas kerran: Ongelmat ovat juuri niin isoja kuin niistä teemme.

Hyvää viikonloppua!

Niinhän siinä sitten kävi

Uuden kerrossängyn tikkaat ovat kiinteästi osa sängyn rakennetta, ja tämähän kiehtoo reilu 2½-vuotiaita kuin kissanmittu kissaa. Yläsänkyyn kiivetään ennenmmin tai myöhemmin leikkien aikana. Tyypeillä ei vaan ole mitää tajua kuinka vaarallista on keikkua yläsängyssä välillä seisten, välillä pää reunalta roikkuen. 

Tässäkin pulmassa apuun tuli Ikean monikäyttöiset huonekalut. Ikävä hoitaja kärräsi tikkaiden eteen yhden ikealaisen ja lukitsi pyörät paikoilleen. Toistaiseksi keino on tepsinyt, mutta eivätköhän nämä pikkuveijarit tähänkin pulmaan jonkin ratkaisun keksi.

Voi kuinka mieltä virkistää kun aurinko paistaa, vaikka se sitten tiesikin kunnon pakkasilmoja. Ulkoilemaan olemme rohjenneet kuitenkin joka päivä, kaikilla on kunnon varusteet ja lapset ovat hyvin liikkuvaista sorttia. Hoitajakin on nauttinut auringon lämmittävistä säteistä samalla kun on valvonut lasten huimapäistä vuorikiipeilyä reilusti hoitajaa korkeammilla lumikasoilla.

Eilen käytiin viimeiset arviointikeskustelut ja läpi meni kiitettävin arvosanoin nämäkin, eli lastenohjaajan paperit ovat lähes jo plakkarissa.

Lelupäivän problematiikka

Lelupäivä herättää säännöllisesti keskustelua hoitajien kesken ja varmasti myös kotona. Itse en ole oikein koskaan ymmärtänyt lelupäivän konseptia. Miksi leluja saa tuoda hoitoon lelupäivänä ja vain lelupäivänä?

Lelut ovat osa lasten kulttuuria ja niillä on tärkeä osa lasten elämässä. Lapsilla on leluja luultavasti enemmän kuin koskaan ja suurin osa lapsista tuskin edes tietää mitä kaikkia leluja heillä on. Valitettavasti tämä näkyy myös siinä kuinka leluja käytetään ja arvostetaan.

Aikaisemmin leluja oli lapsilla vähän jos ollenkaan, lelut olivat omistajiensa suuria aarteita, joita hoidettiin ja huollettiin, niiden kanssa nukuttiin, niille kerrottiin salaisuuksia ja taidettiinpa muutamia kertoja itkeä niille myös omia suruja, joita ei halunnut muiden kuulevan.

Monet lempileluista olivat mummolta tai kummilta saatuja, ja rakkaudella valittuja. Leluja ostettiin lapsille yleensä juhlapäivinä ja joskus harvoin ihan muuten vain. Nykylapsille leluja ostetaan usein ja jopa päivittäin.

Itselläni on todella paljon leluja, joita vaihtelen aina silloin tällöin jotta saadaan vaihtelua leikkeihin. Leluni ovat kuitenkin pääsääntöisesti ajattomia, kestäviä perusleluja; Dubloja, Legoja, Brion juna-autoratoja, nukkeja, vaatteita, autoja jne. Lelut ja leikit kuitenkin muuttuvat todella nopesti, eivätkä leluni todellakaan ole "viimeistä huutoa", eivät ole olleet enää vuosikausiin.

Palataanpa sitten siihen lelupäivään, jolle löytyy sekä puolesta että vastaan puhujia. Itse kuulun niihin, joiden mielestä lelupäivät ovat ihan turhia, ja mielestäni leluja voi tuoda hoitoon ihan silloin kuin haluaa, kunhan niistä pidetään sitten myös huolta ja annetaan muidenkin leikkiä niillä. Omien lelujen tuominen opettaa lapsille jakamista, omien ja toisten leluista huolehtimista ja ne rikastuttavat leikkiä. Itse näen pääsääntöisesti omien lelujen tuomisessa enemmän hyviä kuin huonoja puolia, ja niiden avulla voidaan opettaa lapsille monia asioita.

Viimeiset palat

Opinnoissani ollaan asettelemassa viimeisiä palasia. Aika on kulunut tosi nopeaan, ja lähiopinnot ovat loppuneet jo hyvän aikaa sitten. Loman jälkeen pystyin irrottautumaan omasta työstäni ja nyt olen ollut koululla harjoittelussa ja tutustumassa heidän työskentelytapoihinsa ja siellä oleviin lapsiin. Vielä pari viikkoa ja kaikki näytöt ovat toivottavasti tehtynä. Lähes kaikki kirjalliset työt on valmiina, ja viimeisten hyväksyntää odotellessa ei voi kun jännittää viimeisiä tulevia näyttöjä. Viimeisenä kirjallisena työnäni sitten onkin itsearvioinnit näyttöjen jälkeen.

Eilen oli kyllä tosi tarkka arviointikeskustelu, ja kuvittelinkin että oltiin oltu vaikka kuinka kauan siellä käymässä läpi niitä arvioita ja suunnitelmia. Näyttösuunnitelmaa olin lähettänyt 14 sivua, ja silloin olin jo karsinut suunnitelmasta kaiken liirumlaarumin ja tiivistänyt tekstiä sen minkä pystyin. Liitteitä olin suunnitelmaan liittänyt kuusi kappaletta, niistäkin osa monisivuisia. Oli arvioijankin mielestä ilmeisesti riittävän pitkä, kun sanoi ettei suunnitelma kyllä sen pidempi saisi ollakaan. Ryhmämme vastuuopettajan mielestä hyvä suunnitelma kyseiseen näyttöön on 8-10 sivua pitkä, ja niitä liitteitäkin olisi kuulemma hyvä liittää harkiten. No, kyllä harkitsin, ja noin paljon siitä tuli. 

Arviointi keskustelussa sitten katselin, kuinka opettaja-arvioija oli merkinnyt suunnitelmaani erilaisia huomioita sinne sivuun ja alleviivannut suunnitelmani tekstejä. Merkintöihin liittyen sitten kyseli vaikka mitä tarkennuksia ja mielipiteitä... Olisikohan sittenkin pitänyt kirjoittaa pidempi suunnitelma?

Reilun viikon päästä siis alkavat sitten viimeiset näytöt, joita teen kaksi päällekäin, ja näihin tein yhteensä laskettuna yhdeksän sivuisen näyttösuunnitelman, ja liitteitä lisäsin vain yhden. Saapas nähdä onko nyt liian lyhyitä.

Nyt vaan sitten peukut pystyyn, että saan näytöt läpi ja vihdoin taas päästään palaamaan normaaliin arkeen sen oman ryhmän kanssa.