torstai 19. huhtikuuta 2018

Vaihdetaanko?




Kevät on aikaa, jolloin monissa perheissä mietitään paitsi kesän, myös ensi syksyn hoitokuvioit. Ensi syksyn hoitopaikkahaku on monissa kunnissa jo ollut ja nyt kunnissa on käynnissä iso "palapeli", kun lapsia sijoitellaan hoitopaikkoihin.

Meillä hoitopaikkakysely lähtee vuosittain kaikille hoitoperheille ja kyselyssä tiedustellaan hoidon tarvetta elokuulta alkaen. Meillä kysely tehdään ihan "vanhanaikaisesti" paperilomakkeella, jossa kysytään jatkaako lapsi samassa hoitopaikassa vai haluavatko vanhemmat lapsen siityvän toiseen hoitopaikkaan. 

Aina silloin tällöin lapsille toivotaan uutta hoitopaikkaa ja hoitopaikan vaihdos varmasti on perusteltu lapsen kannalta, esim. isompi lapsi jää ryhmään ainoaksi isoksi tai vanhempien työajat muuttuvat vaikkapa vuorotyöajaksi tai lapsi tarvitsee sellaista tukea, jota ei voida nykyisessä ryhmässä lapselle järjestää. Nämä ovat sellaisia syitä, jotka itsekin ymmärrän, mutta sitten on niitä, jotka vaihtavat lapsen hoitopaikkaa "muuten vain", eli lähinnä vanhemman omista lähtökohdista ajatellen. Näiksi syiksi itse ajattelisin sellaiset syyt kuten isomman sisaruksen siirtyessä päiväkodin esikouluun, myös pienempi siirretään päiväkotiin, jotta vanhempien ei "tarvitse" viedä lapsia useampaan paikkaan. Edellä mainitussa tapauksessa eripaikkoihin vientiä siirretään vain vuodella eteenpäin, jos lapsi koulunsa alettua kuitenkin tarvitsee apip-toimintaa koulupäiviensä lisäksi. Toinen syy mitä en ehkä ihan heti tajua on se, että perheeseen kohdistuu ulkopuolinen paine hoitopaikan vaihtoon, kuten tiivis kyläyhteisö, joka haluaa säilyttää palvelut omassa kylässä tai vaikkapa se, että päivähoitomuotoja tai yksittäisiä hoitopaikkoja arvotetaan toinen toistaan paremmaksi. Tälläisestä käy esimerkiksi esim. se, että päiväkoti olisi automaattisesti parempi hoitopaikka lapselle kuin perhepäivähoito. Kolmanneksi voisi ehkä vielä listata sen, että lapsi halutaan hoitoon lähemmäksi vaikkapa kotia, ja tämäkin on toki ymmärrettävää, jos hoitopaikka on vaikeasti tavoitettava julkisilla tai matka on todella aika vievempi, mutta jos hoitopaikkojen välinen matka on vaikkapa 2-3km, niin onko siitä vaihdosta oikeasti mitään "hyötyä".

Hoitopaikan vaihtaminen on lapselle iso juttu, ja itse en omaa lastani ihan pikkusyiden vuoksi lähtisi hoitopaikasta toiseen siirtelemään, jos lapsi hoidossa viihtyy ja vaihto ei olisi muusta syystä täysin "pakollinen". Itse arvostan hyvässä hoitopaikassa sitä, että lapsella on turvallinen ja välittävä aikuinen ja mieluisia kavereita. Lisäksi minulle olisi tärkeää se, että itse luottaisin hoitajaan ja lapsi oppisi ja kehittyisi omaan tahtiinsa omatoimiseksi, jottei sitten enää koulussa tarvitsisi opetella pukemaan vaatteita tai huolehtimaan omista tavaroistaan.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Mitä tänään tehdään?


Meillä kun ryhmässä on toiminnanohjauksen ongelmia, niin aamuisin käymme läpi aika tarkkaan päivän "ohjelman". Tähän tarkoitukseen olen tulostanut papunetin kuvapankista kuvia aivan arkisista asioista kuten vaikkapa vessakäynneistä. Kuvien takana on pätkä magneettiteippiä, jolla ne kiinnittyvät kätevästi Ikean metalliseen muistitauluun. 

Taulun yläpuolella on niinikään Ikean muistitaulu, johon saa erilaisia säilytystarvikkeita. Tämä taulu maalattiin seinän kanssa samanväriseksi, jotta seinä ei näyttäisi liian rauhattomalta. Taululla on purkkeja ja ripustimia lisäkuville, teline päiväunilla luettavalle kirjalle, hylly puheenvuorokoiralle ja tabletille. Tabletilla on tällä hetkellä käytössä TimeTimerin App. Taululla on säilössä myös kynä ja paperia, joilla voi äkkiä piirtää tarvittaessa lisäkuvia, jos sellaista ei valmiina ole. Piirretyn lisäkuvan voi laittaa sinitarralla kiinni magneettiin. 

Seinältä löytyy myös meitä vuosia uskollisesti palvellut kalenteri, joka lopultakin on päässyt seinälle, ja toivottavasti kestää käyttöämme vielä vuosia eteenpäin.


tiistai 10. huhtikuuta 2018

Itkeä vai nauraa?




Lasten liikkumisesta ollaan huolissaan ja ihan syystä. Asiaa on paljon puitu viime vuosina, suosituksia on annettu ja erityisesti ainakin meillä on käyty keskustelua rajoittavien kieltojen purkamisesta ja ympäristön merkityksestä.

Yleisen kaupungin ylläpitämän leikkikentän luulisi olevan lapsia liikkumiseen kannustava. Meidän "lähi"leikkikenttä on pieni ja siellä on aika vähän leikkivälineitä ja käytännössä isommille lapsille suunnatut välineet puuttuvat kokonaan. Itse kaipaisin lasten käyttöön vaikkapa kiipeilytelinettä. Toisaalta ainakin meidän kunnassa leikkikenttiä suunnittelevat ja tekevät henkilöt, joilla ei ole minkäänlaista tajua lapsen kehityksestä. Ja sitten on se ikuinen rahakysymys, kun välineet ovat todella arvokkaita, ja hyvän monitoimisen välineen kertahankintahinta on pilviä hipova, sortuvat suunnittelijat usein hankkimaan vähitellen edullisempia pieniä välineitä, jotka vievät tilaa ja ovat käyttötavaltaan toistensa kaltaisia.

Meidän pph-tiimi on jo aikoja sitten päättänyt, että lapset saavat vapaasti leikkiä leikkikentällä ja käyttää leikkikenttävälineitä luovalla tavalla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapset kiipeävät  ja keikkuvat kukin taitojensa mukaan aikuisten huolehtiessa turvallisuudesta. Meillä lapset seisovat keinussa, laskevat mäkeä miten päin osaavat, kiipeävät mäkeä ylös, seisovat ja hyppivät tunnelin ja muiden välineiden päältä jne. 

Me hoitajat tiedämme omissa ryhmissämme olevien lasten taidot, ja sen kenen voi antaa mitäkin tehdä milloinkin. Ulkopuolisista voi lasten touhut varmasti näyttää välillä hurjilta ja joskus joku on huomauttanutkin jos lapset ovat toimineet tavannomaisesta poiketen. Usein nämä huomauttelijat ovat itse lapsettomia tai muutoin vähemmän lasten kanssa tekemisissä olevia henkilöitä. Meille on mm. huomautettu siitä, ettei liukumäkeä kannattaisi käyttää talvella ollenkaan, tunnelia ei ole tarkoitettu kiipeilyyn, ja lapset eivät saisi keinuttaa tai pyörittää toisiaan keinuissa. Omaksi ongelmakseni onkin nyt lähinnä muodostunut se, että en oikein tiedä miten näihin ihmisiin pitäisi suhtautua. Toisaalta en haluaisi vaikuttaa välinpitämättömältä kun annan lasten tehdä "mitä huvittaa", toisaalta taas liiallinen varovaisuus on haitallista lapsen kehitykselle. Joskus vaan tuntuu, että tee niin tai näin... aina väärinpäin.

Kuva koostettu tuotekuvista valmistajien sivuilta:
 

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Tunneasioita



Pieni lapsi tarvitsee hyvää ja ravitsevaa ruokaa kasvaakseen ja voidakseen hyvin. Edellinen lause on meille kaikille hyvinkin tuttu ja jokainen lapselle ruokaa valmistava tai tarjoileva aikuinen varmasti ajattelee lapsen parasta, kun sen lautasen lapsen eteen laittaa. 

Perhepäivähoidossa lapsille tarjotaan ruokaa säännöllisesti ja ruoka on (tai ainakin pitäisi olla) monipuolista ja tuoreista raaka-aineista tehtyä. Jokainen meistä hoitajista on todennäköisesti myös joskus törmännyt siihen lapseen, jolle se ruoka ei sitten syystä tai toisesta maistukaan. Tuttu sana ruokapöydässä on varmasti se YÖK! tai PAHAA! 

Kiertäessäni monissa erilaisissa paikoissa, osallistuen lasten ruokailuun ja keskustellessani useiden alalla toimivien aikuisten kanssa olen törmännyt monenlaisiin käytäntöihin ruokailutilanteissa. Olen huomannut aikuisten reagoivan lasten syömättömyyteen, vähäruokaisuuteen tai nirsoiluun hyvinkin erilaisilla tavoilla ja olenkin jäänyt usein miettimään seuraavaa: Miksi ruoka on meille niin henkilökohtainen ja tunteita herättävä asia?

Vielä nykyäänkin törmää ruokailutilanteissa siihen että syystä tai toisesta kun lapsi ei syö, niin ruokaa tuputetaan lapselle; "syö niin monta lusikallista kuin olet vanha", "syö ensin ruoka, niin saat leipää/maitoa", "syö lautanen tyhjäksi", "pakko ei ole syödä, mutta kaikkea maistetaan" jne. lapsia jopa istutetaan pöydässä pitkiä aikoja ja odotetaan, että lapsi syö lautasen tyhjäksi tai sen osan ruoasta, jonka aikuinen on määritellyt. Joskus osalle näistä kehoituksista voi toki olla jokin perusteltu syy, mutta oikeasti kuinka usein näin on? 

Miksi lapsi ei sitten syö? Mitä pitäisi tehdä jos lapsi ei syö? Näihin kysymyksiin ei varmasti ole yksiselitteistä tai kaikkien lasten kanssa toimivaa vastausta, vaan asiaa pitäisi miettiä jokaisen lapsen kohdalla yksilöllisesti. Yllättävää kyllä ratkaisuja on useita ja kun asiaa käsitellään lapsiryhmässä positiivisesti ja avoimesti, voidaan lasten kanssa ottaa käyttöön myös yksilöllisiä toimintamalleja. Lapset ymmärtävät hyvin, miksi joku lapsi ei syö, jos erilaisuus on muutoikin hyväksyttyä ryhmän sisällä.

Jos näitä asioita ei aikuinen ole käsitellyt asioita ensin omalla tunnetasolla, ja ikäänkuin siirtynyt siitä meille lapsena opetetusta ajattelumallista ulos, on hyvin vaikeaa tulla lasta vastaan. Aikuinen suhtautuu syömättömyyteen tunteella, erityisesti silloin jos on itse valmistanut ruoan. Itsellenikin asia avautui vuosia sitten oikeastaan vasta silloin, kun eräs toinen hoitaja antoi jossain koulutustilanteessa minulle palautetta siitä, mitä olin hänelle sanonut aiemmin. Hän oli aloittelevana hoitajana tuskaillut minulle oman ryhmänsä lasten syömättömyyttä ja sitä kuinka lapset olivat sanoneet ruoan olevan pahaa. Vastaukseni oli saanut hänet miettimään asiaa uudesta näkökulmasta.

Ja se vastaukseni sille hoitajalle oli ollut: Ajattele asiaa siten, että jos sinun tekemäsi ruoka on tuoretta ja hyvää ja muut lapset sitä syövät, niin ongelmana ei ole sinun ruoanlaittotaitosi. 

Taas kerran: Ongelmat ovat juuri niin isoja kuin niistä teemme.

Hyvää viikonloppua!

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Niinhän siinä sitten kävi



Uuden kerrossängyn tikkaat ovat kiinteästi osa sängyn rakennetta, ja tämähän kiehtoo reilu 2½-vuotiaita kuin kissanmittu kissaa. Yläsänkyyn kiivetään ennenmmin tai myöhemmin leikkien aikana. Tyypeillä ei vaan ole mitää tajua kuinka vaarallista on keikkua yläsängyssä välillä seisten, välillä pää reunalta roikkuen. 

Tässäkin pulmassa apuun tuli Ikean monikäyttöiset huonekalut. Ikävä hoitaja kärräsi tikkaiden eteen yhden ikealaisen ja lukitsi pyörät paikoilleen. Toistaiseksi keino on tepsinyt, mutta eivätköhän nämä pikkuveijarit tähänkin pulmaan jonkin ratkaisun keksi.

Voi kuinka mieltä virkistää kun aurinko paistaa, vaikka se sitten tiesikin kunnon pakkasilmoja. Ulkoilemaan olemme rohjenneet kuitenkin joka päivä, kaikilla on kunnon varusteet ja lapset ovat hyvin liikkuvaista sorttia. Hoitajakin on nauttinut auringon lämmittävistä säteistä samalla kun on valvonut lasten huimapäistä vuorikiipeilyä reilusti hoitajaa korkeammilla lumikasoilla.

Eilen käytiin viimeiset arviointikeskustelut ja läpi meni kiitettävin arvosanoin nämäkin, eli lastenohjaajan paperit ovat lähes jo plakkarissa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Lelupäivän problematiikka



Lelupäivä herättää säännöllisesti keskustelua hoitajien kesken ja varmasti myös kotona. Itse en ole oikein koskaan ymmärtänyt lelupäivän konseptia. Miksi leluja saa tuoda hoitoon lelupäivänä ja vain lelupäivänä?

Lelut ovat osa lasten kulttuuria ja niillä on tärkeä osa lasten elämässä. Lapsilla on leluja luultavasti enemmän kuin koskaan ja suurin osa lapsista tuskin edes tietää mitä kaikkia leluja heillä on. Valitettavasti tämä näkyy myös siinä kuinka leluja käytetään ja arvostetaan.

Aikaisemmin leluja oli lapsilla vähän jos ollenkaan, lelut olivat omistajiensa suuria aarteita, joita hoidettiin ja huollettiin, niiden kanssa nukuttiin, niille kerrottiin salaisuuksia ja taidettiinpa muutamia kertoja itkeä niille myös omia suruja, joita ei halunnut muiden kuulevan.

Monet lempileluista olivat mummolta tai kummilta saatuja, ja rakkaudella valittuja. Leluja ostettiin lapsille yleensä juhlapäivinä ja joskus harvoin ihan muuten vain. Nykylapsille leluja ostetaan usein ja jopa päivittäin.

Itselläni on todella paljon leluja, joita vaihtelen aina silloin tällöin jotta saadaan vaihtelua leikkeihin. Leluni ovat kuitenkin pääsääntöisesti ajattomia, kestäviä perusleluja; Dubloja, Legoja, Brion juna-autoratoja, nukkeja, vaatteita, autoja jne. Lelut ja leikit kuitenkin muuttuvat todella nopesti, eivätkä leluni todellakaan ole "viimeistä huutoa", eivät ole olleet enää vuosikausiin.

Palataanpa sitten siihen lelupäivään, jolle löytyy sekä puolesta että vastaan puhujia. Itse kuulun niihin, joiden mielestä lelupäivät ovat ihan turhia, ja mielestäni leluja voi tuoda hoitoon ihan silloin kuin haluaa, kunhan niistä pidetään sitten myös huolta ja annetaan muidenkin leikkiä niillä. Omien lelujen tuominen opettaa lapsille jakamista, omien ja toisten leluista huolehtimista ja ne rikastuttavat leikkiä. Itse näen pääsääntöisesti omien lelujen tuomisessa enemmän hyviä kuin huonoja puolia, ja niiden avulla voidaan opettaa lapsille monia asioita.