keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Itsenäisyyden juhlintaa



Marraskuu on hujahtanut loppuun ihan huomaamatta, ja perjantaina alkaa jo joulukuu ja joulun odotus. Mitä sitten marraskuun aikana on meillä tapahtunut?

Marraskuun aikana olemme valmistautuneet jo vähän itsenäisyyspäivän juhlintaan askartelemalla pöytäkoristeiksi kynttilöitä ja harjoittelemalla joulujuhlan esityksiä. Tänään on sitten juhlittu ensimmäiset itsenäisyyspäivän juhlat, joissa kaikki lapset pääsivät soittamaan mitä erilaisimmilla soittimilla ja vähän liikkumaankin päästiin. Ainoa huono puoli oli se ettei taaskaan järjestäjät olleet ymmärtäneet, miksi hoitajilta tulee toiveita jonkin asian järjestämiseksi. No, loppujen lopuksi ihan kiva juhla, vaikka aluksi tuntui, että ei näiden pienten kanssa tule hommasta yhtään mitään.

Tässä kuussa olemme myös retkeilleet, ja teimme vähän normaalia pidemmänkin retken matkustamalla läheiseen isompaan kaupunkiin ihmettelemään miten siellä valmistaudutaan jouluun. Tällä kertaa teimme retken ensimmäistä kertaa ihan julkisilla liikennevälineillä, eli linja-autolla.Ihmiset olivat linja-autossa tosi ystävällisiä lapsille ja kovasti kyseltiin minne ollaan matkalla. Lopulta käveltyämme tuulessa ja tuiskussa paikalliselle joulupihalle ja siellä sijaitsevaan kahvioon lapset pääsivät syömään omia eväitä kahvioon, vaikka se ei normaalisti heillä ollutkaan sallittua. Kahvion henkilökunta oli todella ystävällistä, ja ostettiin me toki aikuisille kahvia/teetä ja jotain hyvää siihen mukaan ja lapsillekin ostettiin eväiden päälle vielä keksit. Syömisen jälkeen mentiin katsomaan talliin eläimiä, jotka olivat jääneet sisälle huonoa keliä viettämään. Ja vaikka sää ei meitä juurikaan suosinut, niin päivä oli kuitenkin lapsista kiva. Olikohan sillä mitään merkitystä, että lopuksi käytiin Mäkkärissä syömässä?


perjantai 10. marraskuuta 2017

Viikon viemää



Jotkut järkevät ihmiset kuulemma ymmärtävät, ettei lasten askarteleminen lomalla tai koulutuksessa ollessa oikein etänä onnistu. Tämä hoitaja nyt ei vaan tosiaankaan ole ollut kovin järkevä viimeaikoina, eli meillä on sitten tällä viikolla tehty töitä olan takaa, jotta ollaan saatu isänpäivälahjat ja -kortit tehtyä. Loppujen lopulta viimeistelimme töitä vielä 10min ennen lasten hakua, mutta niin vain lapset pääsivät lähtemään kotiin "salaisuudet" pienissä pusseissa keikkuen. 

Viikon retkipäivää vietimme pienessä tihkusateessa meille ihan uudessa paikassa, jossa olikin toisten lasten rakentama risumaja ja päästiin myös lämmittelemään nuotion ääreen. Evääksi oli pakattu perunoita ja jauhelihakastiketta sekä tuoreita kasviksia, maitoa ja leipää. Ruoan lisäksi paistettiin lapsille vielä nakkeja, kun kerta nuotiolla oltiin. Retkelle lähteissä vähän kyllä mietitytti kuinkahan ehditään takaisin ennen kuin varahoitaja tulee laittamaan lapsia nukkumaan, kun olin menossa vielä päiväkodille tapaamiseen heti puolen päivän jäljestä. Hyvin kumminkin ehdittiin, eikä edes kiirettä tullut. Varahoitaja kyllä ihmetteli mistä ollaan tulossa, kun kerta ollaan jo ehditty syödäkin.

Joulukuu lähenee ja Suomi täyttää 100v, jota juhlimmekin sitten lasten kanssa sekä meidän omassa pph-tiimissä että koko varhaiskasvatuksen yhteisessä juhlassa. Omaa juhlaamme varten askartelemme vielä joitakin perinteisiä koristeita kuten itsenäisyyspäivän kynttilöitä, lippusiimoja sekä paperilenkkiketjuja. Lisäksi myös koko kaupungin yhteistyössä on ideoitu kuinka satavuotias itsenäisyys näkyy katukuvassa. 

maanantai 16. lokakuuta 2017

Vasu - Tosu - Vasu

Kuva: oph.fi


Uudet vasut on otettu käyttöön joka puolella Suomea. Vasuja on työstetty erilaisissa työpajoissa ja koulutuksissa jo pidemmän aikaa ja yhteistyötä on tehty yli kuntarajojen.

Vasukeskustelu käy kuumana ei vain valtakunnallisesti vaan koko henkilöstö kuohuu ihan leikkikenttäkeskusteluja myöten. Uuden vasun myötä myös lasten henkilökohtaiset vasut menevät (tai ovat jo menneet) uusiksi. Keskustelua käydään myös siitä kuinka vasu koskettaa yksityistä palveluntarjoajaa. 

Useissa keskusteluissa kuitenkin vasu ja vasu tuppaavat menemään sekaisin puhuttaessa kuntavasusta, siis siitä yhteisestä kaikkia velvoittavasta asiakirjasta, joka on laadittu jokaiseen kuntaan ja sitten taas se vasu, joka tehdään jokaiselle lapselle henkilökohtaisesti. Selvyyden vuoksi pitäisikin aina puhua lapsenvasusta, kun tarkoitetaan lapsen henkilökohtaista asiakirjaa. Esimerkkinä esimerkiksi kysymys, joka juurikin syksyn aikana on esitetty: Oletteko jo saaneet uudet vasut? Ja mun vastaus: No ei, kun meillä vasu on odottanut lautakuntakäsittelyä. No kun sitten keskustelu jatkuu, niin tajuan että kysyjä on tarkoittanut nimenomaan sitä lapsen vasua, jota meillä ei siis ole uusittu (vielä) vaan käytetään vanhaa, kunnes uudet valmistuu. Keskustelu siis alkaa alusta. Saman tapaisia keskustelun avauksia on tullut vastaan myös netissä, ja epäilen, että on sielläkin joskus kysyjä ja vastaaja puhuneet eri vasuista.

Yksi asia meillä ainakin poistuu sekoittamasta kuviota on yksikkövasu, eli se talon sisäinen vasu, joka tarkentaa kuntavasua. Meillä yksikkövasut on korvattu toimintasuunnitelmalla, joka tehdään vuosittain. Toimintasuunnitelman lähtökohtana pitäisi olla ryhmän lasten vasut, eli miten varhaiskasvatusta järjestetään juuri niille oman ryhmän lapsille siten että lapset saisivat riittävästi tukea kasvuunsa ja kehitykseensä. Valitettavasti vain ainakaan meillä tämä ei perhepäivähoidossa varmastikaan tule toteutumaan, koska nyt asiaa on käsitelty tiimeittäin - ja kun se ryhmä on jokaisella hoitajalla oma, niin ei siihen mitään yleispätevää lomaketta voi tiimissä täyttää. 

 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Pari sanaa...


Tiiminä toimiminen on ollut aina itsestään selvä selviytymiskeino. Tiimi, yhteisö, lauma, heimo... kaikkien näiden tehtävänä on oman yhteisönsä jäsenien tukeminen. Miksi sitten perhepäivähoitajien tiimiytyminen ei ole itsestään selvä juttu? 

Perhepäivähoito on ollut pitkään ns. yksinäistä työtä ja on totuttu ettei sitä työyhteisöä ole siinä ympärillä koko ajan. Nykypäivänä jos haluttaisiin kehittää perhepäivähoitoa, niin itse näkisin juuri tiimityön kehittämisen olevan yksi varteenotettava kehittämisen kohde. Tiimejä pitäisikin ajatella mahdollisuutena pakkopullan sijaan. Haluankin jakaa kanssanne oman kokemukseni tiimityöstä, olkaa hyvät:

Tiimimme historiaa lyhyesti:
Meillä tiimit on perustettu jo 2000-luvun alkupuolella, jolloin kaikki perhepäivähoitajat jaettiin tiimeiksi. Tiimejä oli aluksi useampia, joissa oli jäseniä n. 5-6, jossakin tiimissä saattoi olla enemmänkin. Aluksi tiimit perustettiin kuntavasun työtiimeiksi ja vasuprojektin loppuessa silloinen päivähoidonjohtaja toivoi tiimityön jatkuvan tiimien haluamalla tavalla. Oma tiimini onkin toiminut aktiivisesti alusta alkaen, ja tällä hetkellä tiimissämme on kymmenen hoitajaa, jotka jakautuvat asuipaikkansa mukaan 2-2-1-5 ryhmiin. Vuosien varrella tiimejä on yhdistelty, ja uusia hoitajia on aloittanut ja toisia jäänyt pois. Jokainen on toivotettu tiimiin tervetulleeksi ja eläkkeelle on saateltu läksiäisten muodossa useampia hoitajia tämän lähes 20 vuoden aikana. 

Mitä me sitten teemme tiiminä?
Tiimitapaamisia, joissa suunnittelemme toimintaa ja mm. sovimme edustajamme milloin mihinkin projektiin, pidämme 4+4 kertaa vuodessa. Tämän lisäksi asioita hoidetaan puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Tiimillä on tiiminvetäjäkaksikko, jonka tehtäväksi jää yhteydenpito esimiehiin mm. ilmoittamalla ketä tapaamisiin on osallistunut. Meidän tiimi sopii vuoden teeman ja suunnittelee yhteistä toimintaa jokaiselle kuukaudelle siten, että joka kuukausi on jokin tapahtuma ja jokin yhteinen askartelu, joka toteutetaan omalle ryhmälle sopivalla tavalla.  Vuosien aikana meille on muodostunut perinteitä, kuten kevättapahtuma, joulujuhla ja urheilukilpailut pari kertaa vuodessa. Kenenkään ei ole pakko mihinkään osallistua, mutta pääsääntöisesti lähes kaikki näihin osallistuvat aina kun se vain oman ryhmän kannalta on mahdollista. Tiimi sopii yhdessä kokoontumisajat ja nykyisin kokoonnumme yhden hoitajan kotona. Tiimiläiset ulkoilevat monesti yhdessä, jolloin myös lapsilla on mahdollisuus toimia isommassa ryhmässä tai saada ikäistänsä seuraa, jos sitä ei omasta ryhmästä juuri sillä hetkellä löydy.

Tiimin jäsenet?
Tiimissämme on monenlaista osaamista, jota auliisti jaamme muiden tiiminjäsenten kanssa. Tiimiläiset toimivat toistensa tukena ja täydentäjinä. Jokaisella tiimin jäsenellä on oikeus tulla kuulluksi, ja jokainen tiimiläinen myös auliisti tulee kuulluksi. Tiimimme jäsenillä on pettämätön huumorintaju ja monesti kokoontuessamme vaikkapa leikkikentälle meidät kuulee jo kaukaa. Vuosien aikana jokaiselle tiiminjäsenelle on myös selkeästi tullut omia tehtäviä tiimissä.

Mitä tiimityö merkitsee minulle?
Jokainen tiimin jäsen on tuonut oman ammatillisen osaamisensa tiimin hyväksi, ja emme ole koskaan päätöstemme kanssa täysin yksin. Oma tiimini on minulle erittäin tärkeä, ja en osaa edes ajatella enää tekeväni työtäni ilman tiimini jäsenten tukea. Kiitos siitä, millainen hoitaja olen tänä päivänä, kuuluu pitkästi kaikille tiimimme jäsenille. Kiitos! 💖




keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Retkiruokaa



Syksyn aikana ollaan testailtu meidän retkiruokailumahdollisuuksia. Ollaan kokeiltu mitkä ruoat pysyvät hyvin lämpöisenä meidän termoksissa. Nyt meillä on ollut jauhelihakeittoa, italianpataa, lohikiusausta, perunasosetta&uunimakkaraa ja tänään keitettyjä perunoita&jauhelihakastiketta. Lämpimän ruoan lisäksi meillä on mukana toki myös tuoreita kasviksia, leipää ja maitoa, jotka on pakattuna kylmälaukkuun.  Ruuista parhaiten lämpöisenä ovat pysyneet italianpata ja kiusaus sekä kastike. Ruoat on valittu vähän sitä silmälläpitäen, että kaikki lapset retkellä myös sitä ruokaa söisivät. Meillä kun molemmilla hoitajilla on käytössä 4 x 0,5 litran termokset, niin mukaan on helppo ottaa mm. kastikeruokia, eikä ruoka silti näytä ruokailuvaiheessa koiranruualta, kun kastike on pakattuna erilleen esim. perunoista. Jo nyt on huomattu, että ruoka maistuu nirsoimmillekin ulkona mainiosti ja ainakin omalle ryhmälleni olisi pitänyt ottaa vähän enemmän ruokaa täksi päiväksi.

Tänään ruokailumme hivenen ilmeisesti kiinnosti ja ehkä hämmästyttikin ohikulkijoita, kun istuimme syömässä keskustassa olevan muistomerkin rappusilla sadevaatteissamme. Mietimme siinä lasten syödessä, koska ensimmäinen utelias kehtaa tulla ihmettelemään touhujamme. Tähän asti olemme siis syöneet metsässä, leikkikenttällä ja tänään sitten urheilukentän viereisillä rappusilla.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että ulkona ruokailu olisi jotenkin työlästä, mutta tämän muutaman viikon aikana myös se on tullut selväksi, että retkiruokailu onkin yllättäen todella päivää helpottava asia. Suosittelen kokeilemaan!